Tapaan ystäväni Niina Tolosen kahvilassa syyskuisena iltapäivänä. Hörpin erittäin makeaa kurpitsa-chailattea ja mutustelen kurpitsapullaa Niinan kertoessa kuulumisiaan. Tällä on mukanaan Sini Helmisen säeromaani Kunnes kuolen, jota hän lueskeli ennen saapumistani. Minullakin on kirja mukana, ja esittelen sitä hetken. Emme ole kuitenkaan tavanneet pitääksemme kirjallisuuspiiriä, vaan keskustellaksemme sellaisista.
Tutustuin Niinaan tämän pitämässä lukupiirissä kymmenisen vuotta sitten. Tuohon aikaan lukevat kaverit tuntuivat olevan kiven alla, joten kirjojen ympärillä pyörivään melko samanikäisistä koostuvaan ryhmään liittymistä ei tarvinnut kauaa miettiä. Vuosien varrella ryhmän kokoonpano on mennyt uusiksi monta kertaa ja siirtynyt koronapandemian myötä kokonaan viestipalvelu Discordiin.
Olen mietiskellyt, ovatko lukupiireissä kävijät nykyään enimmäkseen kirjabloggaajia ja muita himolukijoita, jotka tuntevat toisensa jo entuudestaan muista yhteyksistä. Niina toteaa omassa piirissään olevan nykyisin moninaisempaa kävijäkuntaa kuin silloin, kun se kokoontui paikan päällä. Tosin nykyjäsenet ovat hänen mukaansa paljolti ”kirjagrammaajia” eli henkilöitä, jotka postaavat aktiivisesti kirjoista somepalvelu Instagramiin. Toisaalta lukupiirit ovat aina koostuneet pitkälti toisilleen jo ennestään tutuista ihmisistä. Kuinka nurkkakuntainen ilmiö lukupiirit ovat, ja estääkö tämä liittymästä lukupiireihin sellaisia ihmisiä, jotka voisivat muuten saada niistä paljon irti?
Naisten ryhmäterapiaa
Lukupiirit ovat hyvin naisvaltaisia, ja syitä tähän etsitään muun muassa toimittaja ja kirjallisuuskriitikko Suvi Aholan kirjassa Lukupiirien aika. Sen lisäksi, että naiset ylipäätään lukevat miehiä enemmän ja monipuolisemmin, Aholan teoksessa viitataan esimerkiksi tutkimukseen, jonka mukaan ”naisten puhetavan perustana on yhteisymmärryksen etsiminen, miesten puhetapa taas perustuu asioiden esittämiseen”. Lukupiireihin hakeutuvat miehet olisivat siis sellaisia, joiden kommunikaatiotavat ikään kuin sopivat yhteen naisten kanssa (ellei koko lukupiiri koostu miehistä). Suomen ensimmäisen lukupiirin jäsenet 1760-luvulla olivat miehiä, ja ainakin 1800-luvun lopulle asti luokka oli sukupuolta määrittävämpi tekijä lukupiirien kävijäkunnassa. Ahola arvelee kirjassaan miesten luku- ja keskusteluharrastuksen siirtyneen viime vuosisadan alusta lähtien lukupiireistä muualle, kuten julkiseen ja poliittiseen keskusteluun.
Naisille lukupiirien tarkoitus taas on säilynyt hyvin samankaltaisena: se on ”turvallinen ja tuttu keskustelufoorumi, jossa kirjallisuutta voi käyttää elämänhallinnan välineenä”. Naiset arvostavatkin lukemisessa ”kokemuksellisuutta”, tekstin ja omien kokemusten limittymistä toisiinsa. Toisaalta Aholan tutkimuksen perusteella suunnilleen sama pätee myös lukupiireissä käyviin miehiin, joten ehkä tässäkin yhteydessä on kyse enemmän kulttuurisista tottumuksista kuin perustavanlaatuisista eroista sukupuolten välillä. Vaatii kanttia ja viitseliäisyyttä erottautua joukosta ja tehdä asioita eri tavoin kuin on totuttu, eikä sukupuolijakauma ole ainoa asia, mikä lukupiireissä saattaa tuntua vieraannuttavalta.
Eläkeläisten ajanvietettä
Muistan erään kerran, kun olin aikeissa osallistua kirjaston lukupiiriin. Olin lukenut kirjan valmiiksi ja jo menossa kirjaston ovesta sisään, kun huomasin ikkunasta sisällä pöydän ääressä istuvan ryhmän vanhoja rouvia, joiden arvelin olevan lukupiirin muita osallistujia. En viitsinyt olla tapaamisen ainoa nuori osallistuja, jonkinlainen silmiinpistävä poikkeus, joten käänsin pyöräni ja ajoin takaisin kotiin. Keskustellessani aiheesta koulussa eräs luokkakaverini totesi, että hänelle oli käynyt suunnilleen samalla tavalla. Mutta eivätkö eri-ikäiset osallistujat ole pikemminkin positiivinen ja tavoiteltava asia ja tee keskustelusta osaltaan mielenkiintoisempaa?
Osallistuessani Kaukovainion kirjaston lukupiiriin rohkeuteni on vähällä taas pettää, kun näytän jälleen olevan nuorin osallistuja. Nyt ei voi kuitenkaan karata. Käsittelyssä on tällä kertaa Miki Liukkosen romaani Hiljaisuuden mestari, josta olen lukenut vain puolet. Osallistujia on noin kymmenen, yhtä lukuun ottamatta naisia ja suurin osa arvioni mukaan yli 70-vuotiaita. Aluksi lukupiirin vetäjä kertoo olevansa positiivisesti yllättynyt tavallista suuremmasta osallistujamäärästä, etenkin luultuaan vaikean tuntuisen kirjan karkottavan ihmiset. Kirjailijan kuuluisuus lienee kuitenkin toiminut tällä kertaa vetovoimatekijänä.
Siitä huolimatta, että osa on minun tapaani lukenut kirjan vain osittain tai ei ollenkaan ja suurin osa on samaa mieltä sen lievästä vaikealukuisuudesta, keskustelu on yllättävän hyvähenkistä. Kukaan ei varsinaisesti hauku kirjaa, kaikkia kuunnellaan eikä päälle puhuta. Keskustelu käsittelee myös paljolti Liukkosta henkilönä sekä tämän surullista poismenoa, eikä kirjan haukkuminen lyttyyn ehkä tuntuisi sopivaltakaan. Eräs kävijä sanoo, ettei lähtenyt lukemaan teosta sillä asenteella, että se tulisi olemaan vaikea, vaan että se tulisi olemaan erilainen. Muut nyökyttelevät ajatukselle.
Huomaan, että minulla on huomattavasti lähempänä Liukkosen ikää olevana vähän erilainen lähestymistapa tämän tekstiin ja kirjassa esiintuotuihin ajatuksiin kuin muilla, ja piirin vetäjä kehuu sitä, että tuon keskusteluihin nuoremman ihmisen näkökulmaa. Ylipäätään en saa ainakaan käsitystä, että läsnäoloni olisi jotenkin epätoivottua, päinvastoin. Lukupiirin vetäjä kehottaa tulemaan uudestaankin, ja vaikka se ehkä kuuluu tämän toimenkuvaan, tunnen toivotuksen olevan aito. Minulla on muutenkin keskustelun jälkeen jotenkin kevyt ja onnellinen olo, ja hehkutan asiaa Niinallekin. ”Onhan ihan eri fiilis käydä livepiirissä”, tämä vastaa, ja olen samaa mieltä.
(Luku)piirit on pienet
Kaukovainion jälkeen tunnen, että minun on päästävä pian uudestaan lukupiiriin. Olenkin pian istumassa taas pöydän ääressä yhdessä muiden kanssa, mutta tällä kertaa kahvilassa, eikä täällä puhuta, vaan luetaan tunti hiljaa. Kyseessä on Silent Book Club, johon ei lueta etukäteen mitään tiettyä kirjaa, vaan kaikki tuovat omansa mukana, ja kirjoista käyty keskustelu rajoittuu lähinnä siihen, kun jälkikäteen kerrataan, mitä kullakin tuli luettua. Pian tämän jälkeen ihmisillä alkaakin olla jo kiire muualle. Konsepti on siis melko erilainen kuin tavallisissa lukupiireissä.
Kaukovainion lukupiiristä poiketen osallistujat ovat työikäisiä, eivät eläkeläisiä, ja iso osa tuntuu olevan myös järjestämässä tulevia Oulun kirjamessuja. Yksi heistä on Niina. Kuten aina, lopuksi otetaan kuva Instagramiin pinosta, jossa on kaikkien osallistujien sillä kertaa lukemat kirjat. Puhelinten kamerat räpsyvät siihen malliin, että valtaosa osallistujista vaikuttaa olevan kirjabloggaajia tai ainakin bookstagrammaajia. Tämä pätee myös Niinaan, ja itsellänikin oli menneisyydessä joidenkin vuosien ajan kirjablogi.
En kuitenkaan koskaan oikein tuntenut sopivani joukkoon, siihen porukkaan, jolla on siistit, suositut ja visuaalisesti kauniit blogit ja joille tulee postissa kirjojen arvostelukappaleita, ja jossain vaiheessa kyllästyin pitämään koko blogia. Minun on vaikea kuvitella, että joku, jolla ei ole mitään sidoksia blogimaailmaan tai kirjasomeen, tai ei ylipäätään kuulu niin kutsuttuun kulttuurieliittiin, tuntisi olonsa kotoisaksi tässä ryhmässä. Tunnen itsenikin jotenkin kömpelöksi ja tilaa vieväksi. Konsepti on kuitenkin hyvä, ja sillä on mielestäni potentiaalia kasvaa muidenkin kuin toisensa ennestään tuntevien blogisfäärin jäsenten jutuksi.
Ei ole mitään todellista syytä sille, ettei lukupiiri harrastuksena voisi sopia kenelle tahansa. Pitää vain haluta keskustella ja ennen kaikkea kuunnella muita.
Lähde: Suvi Ahola: Lukupiirien aika (Teos, 2013)
Kommentoi