Töissä asiakkaakseni tuli ehkä minun ikäiseni nainen. Hänellä oli kauniin vaaleat hiukset, jotka oli laitettu kadehdittavan kauniille lettikampaukselle. Vilkuilin lumoutuneena häntä kulmieni alta koko palvelun ajan. Kuinka olisinkaan halunnut sanoa sen hänelle ääneen. Ja minä todella yritin. Tsemppasin ja tsemppasin itseäni koko muutaman minuutin kohtaamisen ajan, ja kun viimein sanat olivat tulossa ulos huuliltani… hän lähti. Voi, kuinka minua kadutti. Kadutti niin, että koko loppuvuoron tiskatessa, imuroidessa, uuden asiakkaan kohdatessa, jopa vielä rahoja laskiessa pohdin, miksi en vain puhunut.
Niin usein toivomme toisten kehuvan meitä. Kehuvan ulkonäköämme, asuamme, älykkyyttämme ja kaikkea muuta huomion arvoista. Odotamme ja odotamme, emme ehkä ajatus jatkuvasti mielessämme, mutta vähintään alitajunnassamme. Miksi odottamisen sijaan ensi kerralla sanoisitkin kehun itse toiselle. Kuinka voit odottaa jotain toiselta, jos et itse tee niin?
Toiselle aiheutetun hyvän mielen lisäksi, kehuminen tuottaa positiivisia tunteita myös kehujalle itselleen. On palkitsevaa nähdä toisen hymy ja huomata, kuinka voimakkaasti omat sanat voivat vaikuttaa. Oli kyseessä sitten uusi tuttavuus tai läheinen ihminen. Itselleni jokainen kehu on ollut mieleenpainuva kokemus. Jotain, jonka olen kätkenyt syvälle sydämeeni, ja joka nousee mieleeni aina ajoittain illalla sängynpohjalla makoillessani.
Sain joitakin vuosia sitten kehun hiuksistani, jotka olin laittanut puoliksi kiinni kahdelle nutturalle. Tuntematon nainen tuli sanomaan illanvieton yhteydessä, että näytän suloiselta nuo nutturat pääni päälle sidottuina. Illan jälkeen minä ja kyseinen hiustyyli kuljimmekin käsikädessä koko lukioajan läpi ja yhä edelleen ajattelen tuota kohtaamista punan noustessa kasvoilleni. Kehu oli tehnyt tehtävänsä.
Miksi saman tekeminen toiselle on sitten niin vaikeaa? Onko taustalla pelko torjumisesta? Vaikka enhän minä mitään kosintamenoa ole suorittamassa. Ehkäpä pelkään, että kehuni ymmärretään väärin. Mutta toisaalta, onko senkään niin väliä. Tuota kehumaani tuntematonta tuskin tapaan koskaan uudelleen. Läheistäni kehuessa voin taas korjata väärinymmärryksen tarpeen vaatiessa.
Minä nimenomaan haluan nähdä toisten ilon. Haluan huomata aiheuttaneeni toiselle positiivista mieltä ja mahdollisesti parantaneeni hänen ikävää päiväänsä. Haluan kertoa ajatuksistani, jos ystävälläni on päällään kaunis kaulakoru tai kaupan työntekijällä ihanasti lakatut kynnet.
Eihän kehumisessa ole mitään vaikeaa. Sen kuin avaa suunsa ja sanoo vain.
Kommentoi