Psykologisten kauhupelin klassikosta Silent Hill 2:sta julkaistiin lokakuun alussa uusintaversio, jonka takana ovat Blooper Team ja pelisarjan alkuperäistekijä Konami. Peli sai jo luontivaiheessaan osakseen paljon epäilyksiä pelaajilta. Uusintaversiot harvoin menestyvät pelimarkkinoilla alkuperäisversioon verratessa.
En odottanut peliltä paljoa, mutta ilokseni olin äärimmäisen väärässä.
Peli juonellisesti seuraa lopetustaan lukuun ottamatta alkuperäispelin jalanjälkiä. Päähenkilö, James Sunderland, saapuu pelin alussa Silent Hillin kaupunkiin etsimään kuolleeksi luulemaansa vaimoaan. Kaupunkiin päästyään pelaaja havahtuu todellisuuteen, jossa loputon sumu ja muodottomat hirviöt ovat ottaneet kaupungin haltuunsa.
Sunderland ei aktiivisen pelin aikana sano juuri mitään. Hän puhuu ja vuorovaikuttaa pelaajan kanssa ainoastaan välianimaatioissa. Kyseinen tekninen puoli pitää pelaajan jatkuvassa pimennossa. Pelaajaan tämä luo samalla ahdistuksen ja tietämättömyyden tunteen, koska hänen pitää itse ratkaista pelin tarjoamat pulmat ilman aktiivista avustusta päähenkilöltä.
Pelisarja tunnetaan myös pulmatehtävistään eli “puzzleista”, jotka yleensä mahdollistavat alueelta seuraavaan pääsemisen. Blooper Team kunnioitti alkuperäisversiota tuoden pelaajille samat tutut, mutta huomattavasti monimutkaisemmat pulmat. Jäin useaan otteeseen pelin aikana ihastelemaan näiden tehtävien monipuolisuutta ja nerokkuutta.
Pelaaja elää jatkuvan paineen alla. “Taistele tai pakene” -mentaliteetti on jatkuvasti läsnä. Pelaaja viettää suurimman osan pelistä isoissa rakennuksissa, joissa jokaisen kulman takana piilee mahdollinen vaara. Uusintaversion kamppailumekaniikat ja vihollisten toiminnat ovat hyvin yksinkertaisia. Kaupungin kaduille pääseminen voi olla monelle huojennus, mutta hiljaiset kadut luovat oman pelottavan tunnelmansa.
Alkuperäinen Silent Hill 2 tunnettiin yhtenä parhaista psykologisista kauhupeleistä. Uusintaversio loistaa sen lisäksi erityisesti audiovisuaalisesti.
Silent Hill -pelisarjan yksi ikonisimmista esineistä on radio, joka esiintyy lähes jokaisessa pelissä päähenkilön työkaluna. Radion staattinen särinä kertoo pelaajalle vihollisten olevan lähellä. Peliä ensimmäistä kertaa pelatessani tajusin heti kyseisen mekaniikan nerokkuuden. Radio on täydellinen esimerkki audiovisuaalisesta apuvälineestä.
Audiovisuaaliset tekijät kauhupeleissä voidaan jakaa kolmeen osaan. Ensimmäisenä ovat pelaajaa auttavat huomautusäänet ja vuorosanat. Silent Hill -pelit loistavat tässä kategoriassa radion ja muiden vihjeäänien takia. Näitä ääniä pidetään pääasiassa pelaajaystävällisinä ja tästä syystä näiden äänien käyttö on hyvin rajattua.
Epämiellyttävään kategoriaan kuuluvat vihollisten liikkeitä kontekstoivat äänet. Silent Hill 2 Remake onnistuu tässä täydellisesti luomalla jatkuvaa painetta kovilla pamauksilla, kiljaisuilla ja askeleilla. Kaikki saatu informaatio on kriittistä, koska se kuvaa muualla tapahtuvaa toimintaa ja vihollisten liikkeitä.
Viimeisenä listalla ovat pelaajan toimintaan ja angstiin vaikuttavat haitalliset äänet ja hiljaiset tunnelmamusiikit. Tämän kategorian tehtävä on luoda pelaajalle epämiellyttäviä tunteita ja sekoittaa äänimailmaa. Peli saa ikävän käänteen sijainnin vaihduttua, kun pelaaja on ollut pitkän tovin yhdessä rakennuksessa taustamelun keskellä. Tutuksi tulleet äänet vaihtuvat Silent Hill -kaupungin katujen kammottavaan hiljaisuuteen.
Pieni tuulenvire ja hyytävä hiljaisuus aiheuttavat kylmiä väreitä. Mikään ei ole niin pelottavaa kuin hiljainen ympäristö josta viimeisetkin audiovisuaaliset elementit ovat vaimennettu.
✰ ✰ ✰ ✰ ✰
Kommentoi