On vuosi 2016 ja koulun käytävällä kajahtaa jälleen “peikkoo, peikkoo”! Kun mietin yläkouluaikojani, muistan heti karvaan salibandyfinaalitappion jälkeen sen yksinäisen luokkalaiseni, jota kukaan ei huolinut seuraansa, vaikka hän kuinka kovasti yritti tulla hyväksytyksi. Kovimmat jätkät huutelivat peikkoa osoittaakseen pelottomasti suuruuttaan, ja me pienet pelkurit osallistuimme tähän kiusaamiskulttuuriin juoruten ja naureskellen tämän tytön sormirummuttelulle, virsikirjan lueskelulle ja epätyypillisille kasvonpiirteille. Siis sellaisille asioille, joista hän nautti tai joille hän ei siinä hetkessä voinut yhtään mitään.
Ilmankos luokkamme olikin lopulta niin rikkonainen dynamiikaltaan. Kun on yhteinen paskanjauhannan kohde, alkaa toksisuuden pyörittäminen vähitellen syövyttämään yhteisön yhteishenkeä. Pelko ja epävarmuus siellä takaraivossa kaikilla jyllää, mutta harva uskaltaa sitä edes itselleen myöntää ja hypätä pois paskanjauhamisesta ja silmien pyörittelystä. On helpompi olla cooli ja huomaamattoman harmaa, kuin poiketa mitenkään sosiaalisista normeista ja tylsistä muoti-ilmiöistä. Erilaisuus ei taidakaan olla rikkautta monissa ympäristöissä.
Monessa elämänvaiheessa ja sosiaalisessa ympyrässä tuntuu toistuvan tämä sama lainalaisuus jonkun ihmisen syrjään jättämisestä. Hurjinta on, ettei syrjintä tunnu päättyvän koskaan, on ympäristö sitten julistettu miten kiusaamisvapaaksi tahansa. Uskoin sinisilmäisesti pienenä penskana jokaisen aikuisen olevan kunnollinen ja hyvätahtoinen mallikansalainen, muttei se niin olekaan. Osa meistä ei koskaan kasva henkisesti aikuiseksi.
Epävarmuus sosiaalisesta asemasta ja omasta riittävyydestä ajavat meidät jatkamaan tätä pahuutta. En ole itsekään mikään pyhimys, mutta viime vuosina olen oppinut ymmärtämään ja arvostamaan erilaisuutta ihmisissä aivan eri tavalla. Istunkin ennemmin väärinymmärretyn ja hyljeksityn seuraan kuin valitsen sen naurusta ja pulinasta hersyvän, mutta tiettyjä ihmisiä karttavan porukkaa. Monen väärinymmärretyn ihmisen sydän ja jutut ovat täyttä kultaa – se vain vaatii tavallista enemmän kaivelua eli tutustumista, sillä kaltoinkohtelu ja kiusaaminen tekevät ihmisestä luonnollisesti varautuneemman.
Vaikken ole koskaan ollut näkyvä koulukiusaaja, pidän itseäni sellaisena ollessani mukana paskanjauhamisessa monen vuoden ajan. Enää en siedä itseltäni tällaista toimintaa ja haluan pysyä erossa toisten paheksumisesta – vaikka se tarkoittaisikin yksinäisemmäksi ajautumista.
Kiusaamisen tulkinnan rajaa onkin laskettava, ja jokaisen olisi syytä pysähtyä ajattelemaan ja jopa kokeilemaan, miltä tuntuu olla se hyljeksitty kummajainen yhteisössä. Kokemuksesta tiedän sen olevan yhtä painajaista ja itkun pidättelyä kurkunpäässä. Meillä on joka hetki mahdollisuus päättää, miten puhumme toisistamme selän takana. Ehkä tässä olisikin yksi avain kohti utopistista maailmanrauhaa.
Kommentoi