Autoni kaartaa Koitelinkoskin parkkipaikalle sunnuntaina keskipäivällä. Astun auton ovesta ulos, kun kello näyttää 12.04. Keväinen ilma ottaa minut vastaan. Lumi on sulamassa, muttei kadonnut. Soratie narskuu kenkien alla ja lumi rahisee paikoin askelten välissä. Kaukaisten autojen moottoreiden ääni kantautuu korviini jostain näköpiirin ulkopuolelta. Ääni ei ole kova, mutta muistuttaa; luonto ei ole täällä yksin.
Huomioni kiinnittyy lintuihin. Ne lauleskelevat parkkipaikan läheisyydessä. Taivas on harmaa, mutta kirkas – sellainen, joka ei lupaa lämpöä, mutta ei myöskään sulje sitä pois. Aurinkoa ei kuitenkaan näy. Taustalla kuuluu ihmisten puhetta ja lasten kiljahduksia. Koitelinkoski vetää väkeä, vaikka vuodenaika on viileässä välitilassa.
Välivaiheen silta
Sillan yli oikealle mentäessä maisema muuttuu. Lapsi hyppii lätäkössä, kumisaapas läiskähtää veteen. Keli on vilpoinen, mutta ei pureva. Toppatakki tuntuisi liioittelulta, mutta pipo ja hanskat ovat paikallaan. Puut suojaavat tuulelta.
Koski on vielä jäässä. Tai oikeastaan puoliksi jäässä – kuin kahden vuodenajan väliin jäänyt. Sillan keskivaiheilla vesi on murtautunut esiin. Se virtaa rauhallisesti, ääni on vaimea mutta selkeä. Virtaus katoaa alaspäin, jään uumeniin. Näky on kiehtova: virtaava vesi keskellä jäätynyttä maisemaa.
Sillan kaiteeseen on kiinnitetty tusinoittain lukkoja. Nämä ovat lemmenlukkoja. Osa on viimeisteltyjä, erikseen tilattuja taidekappaleita. Osa tavallisia munalukkoja, joihin on kaiverrettu nimikirjaimet. Ne roikkuvat kylmässä metallissa, symboloimassa jotakin pysyvää tässä jatkuvasti muuttuvassa maailmassa.
Polku jatkuu metsään. Ohitan Tunnelmatuvan, joka nukkuu vielä talvihorrostaan. Tupa on tuudittautunut puuaidan ympäröimään kehtoonsa, odottaen kesää, jolloin se voi murtaa kahleensa, herätä ja alkaa palvelemaan vierailijoita kahvikupposilla.
Sileä silta
Reitti muuttuu arvaamattomaksi: sulaa, lunta ja jäätä. Yhdellä sillalla jää ottaa vallan kokonaan. Siinä joutuu hidastamaan ja kokeilemaan askeleita lievään ylämäkeen.
Sillalla seisoo kolme lukiolaista tyttöä. Kysyn luonnon merkitystä kaveruksilta:
“Luonto merkitsee puhtautta ja rauhallisuutta”, yksi heistä sanoo.
“Pakopaikkaa kaupungin metelistä”, toinen lisää.
Kiitän kolmikkoa vastauksista ja lähden liukastelemaan eteenpäin, siltaa alaspäin. Sillan alla koski on jo vapaampi. Vesi virtaa äänekkäämmin. Se kohisee kuin muistuttaen, että talven aika on ohi.
Hetken hengähdys
Olen ohittanut sillan ja esiin murtautunut maa jalkojeni alla on pieni pelastus aikaisemmasta kompastelusta. Juoksija ilmestyy polulle. Hän pysähtyy hetkeksi, hengitys höyryten viileässä ilmassa.
Elias Salmi kiertää Koitelinkoskea osana lenkkirutiiniaan. Hän ei halua kuvattavaksi, mutta nimensä ja aatoksensa voi jakaa:
“Tämä on hyvä paikka”, hän sanoo hengästyneesti.
”Harmittaa vähän, ettei talvella ole kunnossapitoa. Ei täällä toisaalta varmaan niin paljon porukkaa käy kuin kesäisin.”
Oulun kaupunki on vastuussa Koitelinkosken talvikunnossapidosta.
”Rantareitillä on talvikunnossapito. Parkkipaikka aurataan. Polttopuita toimitetaan. Mantereen puolella pääsee liikkumaan.” kertoo Oulun kaupungin Metsätalousinsinööri Antti Käpylä.
Koitelinkosken saaristoon ei ole aikomuksia kehittää talvikunnossapitoa.
”Ei ole käyty keskustelua aiheesta. Ei myöskään ole saapunut toiveita”, toteaa Käpylä ytimekkäästi.
Paikasta pidetään kuitenkin huolta. Ympäristöalueita remontoidaan ja alueelle haetaan toimijaa.
Luonto on Käpylälle merkittävä: ”Metsästän, kalastan, marjastan, sienestän ja omistan metsää, josta saan hakkuutuloja ja polttopuuta. Näin Suomikin saa verotuloja ja teollisuus jalostettavaa puuta.”
Siirrytään takaisin lenkiltään pysähtyneeseen Elias Salmeen. Mitä luonto merkitsee hänelle?
“Se on iso osa Suomen identiteettiä. Itselleni luonto tarkoittaa eräänlaista rauhallisuutta. Kuvioiden vaihtelua kaupunkimaisemasta.”
Joku voisi siis kuvitella luonnon murtavan kaupunkielämän stressiä. Salmi nyökkää ja jatkaa matkaa ennen kuin lihaksien lämpö ehtii kokonaan kadota.
Tie jatkuisi poispäin Koitelinkoskesta, joten käännyn takaisin ja ylitän liukkaan sillan uudestaan. Se siitä pelastuksesta. Äänimaisema muuttuu hieman. Linnut pitävät taukoa laulustaan ja ihmiset vähenevät. Jäljelle jää kosken vaimea solina, joka kantautuu taaksejääneeltä sillalta asti.
Makkarapaketit
Huomaan viereiselle nuotiopaikalle saapuneen vanhemman pariskunnan. He ovat aloittelemassa makkaranpaistoa. Tulitikkuaski ilmestyy taskusta ja halot kolahtavat kiviseen pohjaan.
“Tuttu paikka”, mies sanoo.
Tuli ei syty heti. Nainen yrittää auttaa.
“Menes nyt siitä”, ärähtää mies pieni hymy huulilla.
Lopulta tuli tarttuu. Se alkaa tanssia halkojen välissä, päästäen pieniä, rätiseviä ääniä, jotka rikkovat metsän hiljaisuutta.
“Tämä nyt on mitä on”, mies sanoo ympärilleen viitaten. ”Ei vielä kunnolla kevät, eikä oikein talvikaan”, hän toteaa.
Makkarat napsahtavat tikkuihin. Jätän pariskunnan rauhaan.
”Perkele”
Paluumatkalla ensimmäiselle sillalle näkyy kuinka varovaisesti ihmiset liikkuvat. Vaikeisiin kohtiin pakkautunut lumi tekee maasta epätasaisen. Iäkkäämmät pitävät kaiteista kiinni. Yksi mies kompastuu hieman.
“Perkele”, hän tuhisee.
Koitelinkoski ei ole helppo kulkea tähän aikaan vuodesta, mutta parkkipaikkaa lähestyessä väkeä silti näkyy. Nuoremmista vanhempiin. Syvemmällä luontokohteessa ihmismäärä oli vähäisempi.
Sisäänkäynnin läheltä alkaa toinen polku. Se on taas hiljaisempi. Huomaan korokkeen päällä makoilevan soutuveneen, jonka yläpuolella näkyy nimi: Koitelinkoski. Läheisestä laavun piipusta nousee savua ja sisältä kantautuu hiljaista puhetta.
Maiseman ääni
Kapea silta johtaa eteenpäin. Lumen alta on murtautunut esiin sillan pohja ja kenkäni kopisevat puuta vasten. Ääni tuntuu voimakkaammalta, kun ympärillä on hiljaisempaa. Tai oli hiljaisempaa. Linnut löysivät äänensä uudestaan.
Pienehköllä puusta tehdyllä aukiolla maisema avautuu. Edessä on laaja, lumen peittämä kenttä. Jää on murtunut paikoin, ja vesi virtaa näkyviin vain kadotakseen taas jään alle. Sen alku ja loppu jäävät piiloon.
Sitten kuuluu jotain erikoista.
Pieni, pulpahteleva ääni. Yhdessä kohdassa ujosti virtaavaa vettä muodostuu ilmakupla, joka nousee pintaan ja poksahtaa. Se toistuu pienin väliajoin, kuin maiseman oma hengitys.
Kommentoi