TEKSTI JA KUVAT: Jussi Heikkinen ja Johanna Mattola
Astumme Pohjois-Pohjanmaan museon aulaan talvisen harmaana marraskuun aamuna. Olemme paikalla ainoina kävijöinä ja suuntaamme suoraan kolmanteen kerrokseen.
Vasemman puoleisessa tilassa on Minun aarteeni -näyttely, johon oululaiset ovat antaneet heille merkityksellisiä esineitä. Ensivaikutelma näyttelystä on vaatimaton – tässäkö kaikki? Nopealla vilkaisulla näemme huoneessa nukkeja, leluja ja koriste-esineitä valaistuna vitriineissä.
Tarinoiden vietävänä
Käsiohjelmaan tutustuessa huomaamme, että esineet ovat enemmän kuin aluksi näyttävät. Kaikilla on oma tarinansa, mikä tekee jokaisesta erityisen omistajalleen.
Tylsiltä vaikuttaneet kengät paljastuvat vanhempien hääkengiksi, joita lahjoittanut henkilö käytti myöhemmin omissa häissään. Kissapehmolelu paljastuu serkulta saaduksi ystäväksi, joka helpotti aikoinaan ujoa lasta jännittävissä tilanteissa.
Tarinoiden myötä käsitys aarteesta alkaa elää. Rahallinen arvo ei määritä aarretta. Muistot tekevät siitä merkityksellisen omistajalleen. Aarteen voi löytää myös kirpputorilta. Merkityksellisen siitä tekee se, miksi sen ostaa ja mihin se päätyy.
Lapsuuden aarteet
Alamme pohtia, omistammeko itse aarteita. Mieleen ei tule heti esineitä, joita mieltäisi aarteeksi – nurkkiin kertyneet ovat päätyneet kierrätykseen tai kirpputorille.
Hetken mietinnän jälkeen mieleen juolahtavat lapsuuden valokuva-albumit ja ala-asteella saavutettu jalkapalloturnauksen kultamitali. Esineitä, joilla on vain minulle tunnearvoa. Myös yksi pehmolelu ja mummon ostamat, punaiset ensiaskelkengät ovat tallessa.
Nykyajan aarteet
Vitriineihin asetetut esineet saavat pohtimaan nykyihmisen suhdetta tavaroihin. Onko kertakäyttökulttuuri vähentänyt meidän sitoutumistamme tavaroihin? Onko kaikki korvattavissa?
Näyttelystä löytyy vain vähän aarteita viime vuosilta. Ne ovat lähinnä saavutettuja tunnustuksia ja lahjoja. Vanhin esine näyttelyssä on vuodelta 1776 oleva perheraamattu. Menneiltä vuosikymmeniltä on säilynyt merkityksellisinä yllättävän paljon itsetehtyjä ja teetettyjä vaatteita. Tällaista perintöä tuskin jää tuleville sukupolville meidän ajastamme.
Näyttelyn osallistavana osana on post-it -lapuille varattu seinä, johon jokainen kävijä saa kirjoittaa oman aarteensa. Jonkinlaisen pika-analyysin tuloksena nuorempi sukupolvi tuntuu arvostavan aineettomia asioita. Puhelimen lisäksi mainitaan ystävät, Minecraft, luonto ja perhe.
Alun ihmettelyjen jälkeen ja aarteisiin syvennyttyämme tulemme lopuksi siihen tulokseen, että näyttelyyn tutustumiseen on hyvä varata aikaa. Tarinat vievät helposti mukanaan, ja tunti vierähtää kuin itsestään. Kaksi tuntia olisi ehkä riittävästi kaiken läpi käymiseen.
Kommentoi