On vuosi 10191. Maailman väestö käy edelleen loputtomalta näyttävää kamppailua raaka-aineista tai tässä tapauksessa aineesta, Rohdosta. Näyttämö on tällä kertaa vain isompi, universumin kokoinen.
Rohto, tuo kaikkien himoitsema aine, joka muun muassa mahdollistaa galaksienvälisen matkailun, on monin tavoin eheyttävä ja tajuntaa laajentava ihmeaine, jota eri hallitsijasukujen isännöimät valtakunnat laskeutuvat vuorollaan aluksillaan pumppaamaan Arrakis-nimiselle planeetalle. Planeetalle, jonka oikeat hallitsijat ovat paikallisten jumalolentoina pitämät ja kaiken tieltään syövät jättiläismadot.
Loputon ahneus on turmellut taivaankappaleen aikaisemman isännän, Harkonnen-suvun päämiehen. Suuren jumalkeisarin käskyjä vastaan on punottu varjoissa juonia. Hyökkäys planeetan takaisinvaltaamiseksi on jo aloitettu uuden hallitsijasuvun vasta sovittaessa painavaa taakkaa harteilleen.
Lähdin katsomaan elokuvaa Dyyni ilman sen kummempaa ennakkotietoa ohjaajasta, pääosien esittäjistä tai muusta näyttelijäkaartista. Harmittelin kovasti ennakkoon sitä, etten ehtinyt lukea Frank Herbertin vuonna 1965 kirjoittamaa tieteisromaanisarjan ensimmäistä teosta, jonka ensimmäiseen puoliskoon Dyyni: osa 1 perustuu. Intohimoisena erilaisten kirja- ja elokuvasaagojen fanina pelkäsin, että yli kahden ja puolen tunnin mittainen elokuvaeepoksen ensimmäinen osa todennäköisesti pilaisi lukuhalukkuuteni paljastamalla jo ennakkoon kaiken lukemisen arvoisen.
Ei pilannut. Päinvastoin. Ihastelua herättivät muun muassa elokuvan spektaakkelimaiset maisemat. Massiiviset, lentäviä linnoituksia muistuttavat alukset, erikoistehosteet ja tähtienvälisten mahtisukujen nimet herättivät tiedonjanon, joka hakee vertaistaan. Uskottava ja useita elokuvan juoneen liittyviä yksityiskohtia sisältävä puvustus ansaitsee erityismaininnan. Viimeksi olen ollut jostain minulle uudesta tuotannosta näin innostunut joskus Taru sormusten herrasta tai Harry Potter -elokuvasarjojen kulta-aikana.
Roolitus on onnistunut, ja elokuvan edetessä valkokankaalle tupsahtelee toinen toistaan kirkkaampia Hollywood-tähtiä. Lähes taianomaisella tavalla kaikki tuntuvat sopivan omiin osiinsa todella luontevasti.
Minulle entuudestaan tuntematon päänäyttelijä, Oscar-ehdokas Timothee Chalamet, on mestarillinen osassaan. Kapeakasvoinen nuorukainen sulautuu hienosti rooliinsa antaessaan kasvonsa Atreides-suvun prinssille Paulille, jonka ennenaikainen vallanperijän taakka muuttuu elokuvan edetessä entistä painostavammaksi. Monista upeista onnistujista mainittakoon myös Stellan Skarsgård, joka herättää inhotusta vastenmielisessä Vladimir Harkonnen roolissa. Tähtinäyttelijäkaartin takana häärii ohjaajanero Denis Villeneuve.
Katselukokemus oli alusta loppuun hämmästyttävän moniulotteinen ja uusia kerroksia kuoriutui lähes jatkuvalla syötöllä imaisten katsojan mukaansa. Ihokarvoja nostattavaa ja kuulohermoja hivelevää oli myös legendaarisen elokuvasäveltäjän Hans Zimmerin työ.
Jatkoa odotellessa voin lohduttaa itseäni tiedolla, että minua odottaa lukukokemus, jonka laajuudesta sain ensimmäisestä elokuvasta ehkä vasta pientä ensimakua.
Kommentoi