Kun oma poika aloitti salibandyn, aloitti Timo Ijäs samalla valmentamisen. Juniorien valmentamisessa korostuu kasvatustyö. Nyt hän valmentaa miesten edustusjoukkuetta.
”Valmentamisen aloitin vuonna 2005, kun oma poika aloitti salibandyn pelaamisen. Silloin lähdin valmennushommiin mukaan ja sillä reissulla edelleen olen”, kertoo 55-vuotias Timo Ijäs.
Juuri tarhaikäisille seuran puolesta lajiesittelyn tehnyt Ijäs ottaa kupin mustaa kahvia. Parin tunnin päästä edessä olisi Teams-tapaaminen valmennuskoulutuksen merkeissä. Ijäs kertoo tekevänsä alanvaihtoa turvallisuustekniikan alalta terveyssyistä. Hän valmistuu valmentajaksi ensi elokuussa.
Merikoski SBT:ssä miehiä valmentava Ijäs on seurassa oppisopimuksella. Miesten valmentamisen lisäksi hän tekee kaupungin kanssa yhteistyötä seurakalenteritoiminnassa, sekä toimii Harrastamisen aarrearkku -toiminnassa mukana salibandykerhon vetäjänä peruskouluikäisille. Tämän lisäksi hän käy myös aika ajoin valmentamassa seuran naisia ja valmentaa etenkin naisten maalivahteja.
Pitkästä valmennusurasta huolimatta Ijäksellä ei ole omilta nuoruusvuosiltaan seurataustaa salibandysta. ”Vuosien kuluessa olen kuitenkin ajautunut harrastamaan kaveriporukoissa ja työpaikkaporukoissa maalivahtina”, hän toteaa.
Kasvatustyö tärkeintä juniorityössä
Pikkujunnuista aina murrosikään asti valmentaminen toimii hieman eri tavalla. Nuorissa ikäluokissa valmentamisessa korostuu kasvatustyö. Junioritoiminnassa tärkeintä on opettaa nuorille käytöstapoja ja ryhmässä toimimista. Laji tulee samalla siinä sivussa. ”Sitten kun mennään ikäluokissa ylöspäin, aletaan mennä siihen suuntaan, että laji tulee koko ajan painavammaksi asiaksi”, Ijäs kertoo.
”Suurimmat haasteet valmentajana tulevat opettaessa nuoria ryhmätoimintaan. Lajia ajatellessa kokonaisuudessaan, haasteena on harrastuspaikkojen puute”, hän harmittelee. Oulun urheilutalo purettiin pois ja Linnanmaan hallin ollessa remontissa on vaikea löytää paikkoja, joissa harrastaa.
”Jos ajatellaan liigajoukkueen ottelutapahtumaa, niin ne joudutaan järjestämään koulun tiloissa”, hän kertoo.
Ijäs toivoisi Oulun kaupungilta hieman suurempaa satsausta etenkin nuorisourheiluun. Tilojen puute on hänen mielestään yksi suurimmista tämän hetken ongelmista, etenkin salibandyssa.
Pitkä ura useissa eri rooleissa
Ensimmäiset yhdeksän valmennusvuotta Ijäksellä kuluivat Merikosken valmennuksessa useissa eri rooleissa. ”Tuli oltua fysiikka-, pää- sekä apuvalmentajana, vähän milloin missäkin”, Ijäs muistelee.
Seuraavat viisi vuotta Ijäs valmensi OLS:issa 03-ikäluokkaa. ”Olin jo lopettamassa, kun maalivahtimme vaihtuivat B-ikäisiksi ja ottivat minuun yhteyttä. He saivat sitten minut houkuteltua mukaan ja seuraava vuosi menikin puhtaasti maalivahtivalmentajana”, hän sanoo.
Merikosken valmentajaksi Ijäs päätyi, kun vanha valmennuskollega otti yhteyttä ja kertoi mahdollisuudesta lähteä valmentamaan Merikosken miesten edustusta. Kolme vuotta meni kyseisen kollegan kanssa yhteistyössä. Nyt on meneillään toinen kausi puhtaana päävalmentajana, kun kollega jättäytyi pois valmennustehtävistä.
Isoimmaksi saavutuksekseen valmentajana Ijäs mainitsee C2- poikien SM-pronssin. ”Vaikka se ei itseäni koske, niin pakko ottaa vähän krediittiä siitä, että oma poika on alle 19-vuotiaiden maailmanmestari”, hän sanoo naurahtaen.
Omatoiminen tekeminen tärkeää tavoitteelliselle pelaajalle
Tavoitteellisia nuoria pelaajia Ijäs kehottaa käyttämään vapaa-aikaansa harjoitteluun. Joukkueharjoituksia on viikossa vain kolmesta viiteen tuntiin, joten täytyy satsata enemmän aikaa, jos esimerkiksi tavoitteena on pelata salibandya liigassa.
”Tärkeimpänä pidän yleisliikkumista ja fysiikkaa. Ajattelen niin, että mitä useampaa lajia harrastat nuorena, sen paremman pohjan se luo, oli kyseessä laji mikä tahansa.”
Hän korostaa myös sitä, kuinka etenkin junnumaailmassa nousevat esiin ne yksilöt, joilla on taustaa useista lajeista. Tällaiset pelaajat ovat hänen mukaansa usein etenkin nuorella iällä muita lahjakkaampia.
”Monesti käy se virhe, että näitä lahjakkaita pelaajia nostetaan liikaa jalustalle, mikä johtaa sitten kyseisten pelaajien vähenevään treenaamiseen.”
Hänen mukaansa etenkin vanhemmalla iällä, esimerkiksi B- ja A-juniorien iässä käy usein siten, että lahjakkaat pelaajat jäävät kovempaa treenaavien pelaajien taakse.
”Hyvä valmentaja pitää huolen, että myös lahjakkaat pelaajat kehittyvät eivätkä leijaile pää pilvissä. Välillä pitää palauttaa pelaaja maan pinnalle ja muistuttaa, kuinka arvokasta kehityksen eteen tehtävä työ on.”
Urheilua elämän alusta loppuun
Vaikka seurataustaa ei Ijäksellä nuoruudesta ole, hän harrasti nuorena useita eri lajeja. Tätä nykyä Ijäs kertoo fyysisempien lajien, kuten jääkiekon ja lentopallon jääneen pois terveyssyistä. Nämä lajit hän on korvannut muun muassa hiihtämisellä, kuntosalilla, kävelyllä, pyöräilyllä sekä rullaluistelulla.
Urheilulajeja hän seuraa laajasti. Päällimmäisenä on luonnollisesti salibandy. ”Aika intensiivisesti seuraan salibandya, kun oma poika pelaa liigassa”, hän toteaa.
”Elämä nitoutuu paljolti urheilun ympärille, sillä se on ollut osa elämää nuoresta asti ja luultavasti tulee olemaan niin kauan kuin henki vielä pihisee”, Ijäs kertoo hymyillen.
Teksti ja kuva: Joni Nalli
Kommentoi