Nuoruutensa ja unelmansa menettäneiden keskiportaan pikkupomojen tapana on hakea merkitystä elämiinsä juoksemalla suunnattoman pitkiä matkoja. Koska olen henkisesti keski-ikäinen, haluan kokea jotain vastaavaa, saavuttaa kerrankin jotain konkreettista. Haastan itseni juoksemaan sata kilometriä viikossa. En ole varsinaisesti aktiivijuoksija, joten kyseessä on todellinen haaste. Tänä vuonna olen kyllä juossut, mutta ainoastaan 71 kilometriä. Kävelylenkkejä olen sentään tehnyt päivittäin, joten jonkinlaista kuntopohjaa on olemassa.
Projektistani kuultuaan muut tiedustelevat minulta palautumisesta ja ravinnosta, mutta viimeisenä iltana ennen rupeaman aloitusta syön juustonaksuja ja juon kolajuomaa. Aiemmin päivällä katselen, kun Kenian Eliud Kipchoge voittaa Berliinin maratonin kahden tunnin ja yhden minuutin ajalla. Oma matkavauhtini jäänee aavistuksen rauhallisemmaksi.
Maanantai
On suuren ihmiskokeen aika. Olen valmistautunut huonosti. Sopivaa reittiä en ole edes selvittänyt, tai päivittäisiä tavoitteita paperille piirtänyt. Ensimmäinen takaisku on edessä jo ennen lähtöä. Älykello ei käynnisty, joten aika on tänään mitattava perinteisemmin keinoin, ja tarkka matka selviää vasta liian myöhään.
Päästyäni ovesta ulos vastatuuli tervehtii Aleksanterinkadulla. Ensimmäisen kilometrin jälkeen mietin, voiko jo luovuttaa. Kesäisin niin eläväinen tori on nyt tyhjä lukuun ottamatta puolivalmista hotelli Hallikaista ja sinnikkäästi avoinna olevaa pikaruokakojua. Meri on tyyni. Hetken ajan matka etenee kevyesti, onkohan tämä nyt se flow-tila?
Kohtaan vain muutaman juoksijan piinaviikon ensimmäisellä etapilla, ja alan jo epäillä suomalaisten mainetta innokkaana juoksukansana. Perinteisen arvokisamenestyjän kunnianpalautus nähtiin elokuussa, kun Topi Raitanen jyräsi Suomen takaisin kultakantaan yleisurheilun EM-kilpailuissa 3000 metrin estejuoksussa. Tyydyn Raitasesta poiketen jättäytymään tarkkailuasemiin, koska matkanteko tuntuu väsyttävän enemmän kuin yleensä. Kotona yököttää. Ehkä varoitukset tankkauksen puutteesta olisi kannattanut ottaa tosissaan.
Tiistai
Mukaan on saatu nyt myös älykello, joka värähtelee ranteessa aina kilometrin välein. Edellisen illan välinpitämätön ja vähäinen panostus palautumiseen tuntuu kehossa. Hartaanselkä on rauhaisa. Aution Nallikarin taivaalla näyttää olevan reikä pilviverhossa. Hollihakaan päästyäni päiväkodin pihalta pyydetään hakemaan aidan taakse pompannut Ryhmä Hau -pallo. Autan toki tarhalaisia, noita pieniä vankeja suurine unelmineen.
Loppupätkästä en muista juuri mitään. Kuudentoista kilometrin kohdalla epäilen kellon hajonneen, kun värähtelyä ei tule. Tietäni viitoittaa vain kärsimys ja punaisten pyöräbaanojen loputon sokkelo.
Keskiviikko
Jalat ovat kuin puupökkelöt. Tarkoitus on lähteä etenemään pää ajatuksista tyhjänä, mutta saan yllättäen kirittäjän avukseni. Nuori hurja, naapurin poika ja luokkakaverini Anton tulee pyöräillen pitämään seuraa muuten niin yksinäiselle kulkijalle. Matka etenee kuin lentäen ensimmäiset 12 kilometriä. Peesihyödyn menettämisen jälkeen on vaikeampaa, mutta siedettävää.
Yleensä vietämme yhteistä laatuaikaa kävelylenkkien parissa, mutta nyt olen tehnyt petoksen ja vaihtanut lajia. Iltapäivälehtien artikkeleissa on vuoroviikoin kehuttu kumpaakin liikuntamuotoa toistaan paremmaksi. Luotan kuitenkin pohjoisen ylpeyden, Kempeleestä ponnistavan sykemittarivalmistaja Polarin julkaisemaan artikkeliin, joka kehottaa harjoittamaan molempia lajeja. Samassa artikkelissa esiteltyjen amerikkalaistutkimusten mukaan juoksu on laihduttamisen kannalta tehokkaampaa, mutta sellaiseen toimeen emme pyri. Satunnaisesti kävelymme päättyvätkin paikallisiin ravintoloihin.
Torstai
Päivälenkin tuulissa on lohdutonta syksyn tuntua. Polvea vihloo. Kulku on vaikeaa, mutta ajatus huomisen lounaspöydän pippuripossusta vie eteenpäin. Haalarikansa juhlii sitkeästi puistoissa, mutta aina lopulta kylmyys kangistaa ammattimaisemmankin ulkoilmaväen. Viimeisellä kilometrillä päässä soi Black Sabbathin Paranoid, taitaa olla pää pehmenemässä juoksijallakin. Tunnen kuitenkin olevani jo voiton puolella.
Henkinen väsymys vaikuttaa painavan jopa enemmän kuin fyysinen. Miten oikeat juoksijat tätä kestävät?
”Totta kai itsensä tiukoille pistäminen ja etenkin kilpaurheilijoille tyypillinen kokonaisvaltainen urheilijan elämäntapa vaativat aina henkistä kanttia. Tekeminen ei kuitenkaan tunnu henkiseltä puristamiselta silloin, kun jahtaa motivoivia tavoitteita ja yksinkertaisesti tekee sitä mistä tykkää”, toteaa Oona Kettunen. 28-vuotias Kettunen on entinen huippujuoksija, nykyinen hiihtäjä ja Jyväskylän yliopiston väitöskirjatutkija. Hän kertoo harjoittelevansa viitisentoista tuntia viikossa, itse olen poikki jo muutaman tunnin jälkeen.
Perjantai
Tarjolla on jäätävän kostea ilma, taitaa siis olla oikea aika vaihtaa Mäkitorpan lippis Sonyn pipoon. Kumpikaan päähineistä ei ole sponsorin toimittama. Polvea vihloo. Torinrannassa ohi suhahtaa vihreävalkoinen sähköpotkulauta. Kuinkahan paljon potkulautailun viemät askeleet syövät kansanterveyttä? Polvea vihloo. Ainakaan lautailijoilla ei ole näitä kipuja.
Polkuni risteää jälleen tarhalapsien lauman kanssa, tällä kertaa Hietasaaren metsikössä. Ei ole helppoa heilläkään, läpimärässä metsässä rämpiessä. Huomaan, että Ouluunkin on jo laitettu ruska ja puut kilpailevat hurmaavilla väreillään. Metsän väriloiston vastapainoksi Nallikarin ranta on ruma, suorastaan irvokas. Polvea vihloo. Tekee mieli heittää kengät mereen ja soittaa taksi. Mukana ei kuitenkaan ole puhelinta, joten kengät pysyvät jalassa. Toppilansalmen rannoilla sade piiskaa kuin halveksuen, olen kaiken keskellä yksin.
Urheilijoiden energiatarvetta tutkinut Oona Kettunen toteaa riittämättömän energiansaannin voivan heikentää palautumista ja lisätä loukkaantumisriskiä. ”Karkeastihan homma menee niin, että mitä kovempaa harjoittelee, sitä enemmän pitäisi myös syödä ja levätä”, Kettunen ohjeistaa. Fiksuna kuntourheilijan kruunaan perjantaini ylensyömällä lounasbuffetissa ja koko viikko nyt on muutenkin maattu sohvalla jalat ylhäällä.
Lauantai
Lukuja ynnäiltyäni totean urakan päättyvän jo lauantaina, sillä tarunhohtoinen sata kilometriä täyttyy vaivaisella reilun viidentoista kilometrin urakalla. Se runnotaan läpi vaikka ilman polvia. Tuskien taipaleesta ei jää muistikuvia yhtä varsin elävää lukuun ottamatta. Kauniina kangastuksena Merikosken sillalla kohti Raatin stadionia kulkevat nahkatakkinen herrasmies ja villakangastakkinen neito. Heidät on tilattu paikalle todistamaan kestävyysurheilun riemuvoittoa ja vauhdin hurmaa, ensin mainittu valokuvaajaksi ja toinen henkiseksi tueksi.
Alitan sillan ja kiihdytän loppukiriin läpi Ainolan puiston. Tukijoukot epäilevät stadionin porttien olevan kiinni, mutta tunnen tien taivaankanteen ja vapauteen olevan avoinna. Kierrän ratakierroksen väärään suuntaan ja tiedän olevani perillä. Sata kilometriä ja kolmekymmentä metriä. Huomenna ei luultavasti tee mieli juosta.
Sata kilometriä kuudessa päivässä:
Maanantai: aika 1.26.46, matka 12,7 km
Tiistai: 2.31.31, 21,27 km
Keskiviikko: 2.13.08, 18,01 km
Torstai: 2.03.21, 16,84 km
Perjantai: 1.49.41, 15,34 km
Lauantai: 1.54.03, 15,87 km
Lähteet: Polar: IS WALKING OR RUNNING BETTER FOR WEIGHT LOSS
Kommentoi