True crime -genre ruokkii tiedonjanoamme, mutta unohtaako se samalla etiikan?
Kuka tappoi Kyllikki Saaren? Mihin katosi Amelia Earhart vuoden 1937 lennollaan? Kuka oli ainakin 30 nuorta naista ja tyttöä kylmäverisesti surmannut Ted Bundy?
Läpi historian tosirikostapaukset ovat kutkuttaneet ihmismieltä ja vallanneet sanomalehtien otsikoita. Myöhemmin ilmiö on muuttunut miljardeja tuottavaksi rahasammoksi nimeltään true crime.
Yhtenä syynä lajin äkilliseen suosioon voidaan pitää muutoksia kulutustottumuksissa. Nykyiset striimaus- ja podcast-palvelut ovat tehneet lajin massakuluttamisesta yhä helpompaa, mikä on johtanut yleisön räjähdysmäiseen kasvuun. Esimerkiksi Applen julkaisemassa listauksessa vuoden 2018 suosituimpien podcastien lista koostui pääosin true crime -teemaisista ohjelmista kuten In The Dark, Dr. Death ja The Dream.
Unohtuvatko uhrit, kun rikosten päätekijä nostetaan valkokankaalle?
Lajin suosion kasvaessa siihen kohdistunut kritiikki on myös lisääntynyt. Dramaattisen efektin luomiseksi todellisesta tapahtumasta luodaan tarina, johon usein yhdistetään fiktiivisiä elementtejä sekä vielä useammin kertojan omaa spekulaatiota tapahtumien kulusta. Näin ollen rikoksen uhrista tulee vain yksi osa tarinaa: sivuhahmo, jonka raaka murha on sitä nauttivalle yleisölle pelkkä jännittävä juonenkäänne.
Tyypillistä genrelle on rikosten tekijöihin fokusoiminen, pahimmillaan se on johtanut tekijöiden romantisointiin ja uhrien heitteille jättämiseen. Kun Conversations with a Killer: The Ted Bundy Tapes (2019) maalaa sarjamurhaaja Bundyn hurmaavana, älykkäänä ja herrasmiesmäisenä naistenkaatajana, ei hänen uhreilleen jää hirveästi huomiota.
True Crime Finland podcastin vetäjä Minna Kavilo tunnistaa ongelman. Hänen mielestään ainakin podcast-maailmassa on jo opittu suhtautumaan genreen varovaisemmin.
”Ehkä sellainen kiihkoton lähestymistapa on paras: rikoksentekijä esitetään neutraalissa valossa analysoiden, muttei ihannoiden”, Kavilo esittää keinoksi, jolla ongelma voidaan välttää.
Kavilo pitää lisäksi mahdollisena, että tuotannossa fokuksen voisi tekijän sijasta kääntää uhriin.
”Olen huomannut, että lähiaikoina on noussut useampi uusi podcast, jonka keskiössä ovat uhrit tekijöiden sijaan. Tämä on mielestäni hyvää kehitystä.”
Toisaalta Kavilo huomauttaa, ettei tämä ole aina mahdollista: uhreja ja heidän omaistensa toiveita tulisi aina pyrkiä kunnioittamaan tapauksissa, joissa uhrin henkilöllisyys halutaan pitää salassa. Ylimääräinen informaatio saattaisi olla jopa uhrille haitallista. Näin kävi esimerkiksi Ylen Rikollinen mieli -sarjassa, jossa raiskauksen uhrista kerrotut tiedot paljastivat uhrin henkilöllisyyden ilman tämän suostumusta.
Tragedioilla mässäilyä vai keino kohti rikollisuuden parempaa ymmärrystä?
Kavilon mielestä true crime -genren houkuttelevuus perustuu sen sisältämään elementtiin todellisuudesta. Vaikka tuotanto välillä muokkaakin totuutta helpommaksi katselukokonaisuudeksi, genren juuret ovat silti todellisissa tapahtumissa ja ihmisissä.
”True crime on ’turvallinen’ tapa kokea jännitystä tai kauhua omalta kotisohvalta”, Kavilo jatkaa.
Juuri tämä todellisuus tekee genrestä osana viihteellistä sisältöä kyseenalaista. Kun Netflixin kaltaiset jättiyhtiöt rikastuttavat itseään tragedioilla, tulee pohdittua, pitäisikö tämänkaltaista sisältöä ylipäätään tehdä.
Kavilon mukaan viihteellistä sisältöä on kuitenkin mahdollista tehdä, kunhan se pysyy hyvän maun rajoissa. Hänen mukaansa se on myös keino saada ihmiset keskustelemaan rikollisuuteen liittyvistä ongelmista ja niiden syistä. Jos vaikeita asioita ei tuotaisi lainkaan esille, ei niihin myöskään löytyisi ratkaisuja.
”Rikollisuus on osa yhteiskuntaa, jossa elämme. On tärkeää tietää, mitä yhteiskunnassamme tapahtuu, miten esimerkiksi oikeuslaitos toimii ja millaisia rangaistuksia se asettaa rikoksentekijöille.”
Lähteet:
Apple: Apple presents the best of 2018
Rachel Tinker: Guilty Pleasure: A Case Study of True Crime’s Resurgence in a Binge Consumption Era
New York Times: ‘Serial,’ Podcasting’s First Breakout Hit, Sets Stage for More
Kommentoi