Hiljaisuus on turvallista. Se on keino paeta ja piiloutua. Jos minua ei kuulu, minua ei myöskään huomata. Luulin pitkään, että halusin olla näkymätön. Näkymätön ei voisi menettää kasvojaan.
Sanat, joilla meitä kuvaillaan, muokkaavat vähitellen vahvemmankin henkilön minäkuvaa. “Minusta sinä olet ehkä kuitenkin liian ujo tähän rooliin.” Tuo typerä adjektiivi leimattiin otsaani jo alakoulussa opettajien toimesta. Se muutti jotain pienessä mielessäni. Minun kuului esiintyä koulun joulujuhlassa, mutta yhtäkkiä olinkin liian ujo suoriutumaan tehtävästä. En minä ollut ujo. Kyseisen esityksen piti olla minun mahdollisuuteni näyttää kaikille, etten pelkää. Häpeän ja nöyryytyksen tunne valtasivat minut. En ollut saanut edes yrittää.
Kukaan ei halua olla ujo. Yritin karistaa tätä jaloa ujouden titteliä, mutta se jahtasi silti minua lapsuudesta teini-ikään. Kuinka tahansa yritin brändätä itseni uudelleen, oli tämä kirottu sana silti se, jolla minua kuvailtiin. Ehkä kaikki ovat oikeassa, ehkä minä olen ujo. Miksi minä tietäisin paremmin, kuka minä olen?
Eikä ujoudessa mitään pahaa ole. Kyse on heistä, jotka pitävät leimaa yllä. Jokainen “Katso, sehän puhuu!” -kommentti muistuttaa vain siitä, miksi ei alkuunkaan avannut suutaan. Jos jokainen sana, joka suustani tulee, on jonkinlainen ihme, en halua avata suutani. Haluan kuulua ja pitää ääntä, kuten kaikki muut, ilman erityistä huomiota.
Jossain vaiheessa tulee kyllästyminen. On helpompaa vaipua hiljaisuuteen. Hiljaisuudesta on tullut turvaverkko. Se ei herätä huomiota. Pitkällä aikavälillä hiljaisuuden hyväksymisestä tulee kuitenkin taakka. Ujouden leimasta on tullut totta. Vannoin aina, etten ole ujo ja nyt en enää saa edes sanaa suustani. ”Miksi et vain puhu?” Ette tiedä kuinka haluaisin, mutta kurkkuani kuristaa niin tiukasti, ettei mitään kuulu, vaikka puskisin. Näkymättömästä seinästä edessäni on tullut jo niin korkea, etten jaksa edes yrittää sen yli.
“Sanat jättävät jäljen”, bla bla bla… Kliseistä, mutta hyvin totta. En halunnut olla ujo. Välillä tuntui, että minusta tehtiin ujo. Ei tarkoituksella, enemmänkin epähuomiossa. Kun hiljainen tyyppi viimein avaa suunsa, hän ei odota taputuksia ja takaperinvoltteja suorituksestaan. Hän ei oikeastaan halua mitään muuta kuin puhua. Kuten me kaikki.
Monet kommentit tai heitot tuntuvat viattomilta. Emme kuitenkaan koskaan voi tietää, kuinka paljon painoarvoa sanamme kantavat jonkun toisen mielessä. Toistuvasti kuultuihin asioihin alkaa vähitellen itsekin uskoa. Ei tule käsittää väärin; hiljaisuus on myös ihanaa. Joskus toivoisin, että kaikki voisivat vain olla hiljaa. Eihän silti hiljennetä toisiamme?
Kommentoi