”Riven johdolla me mennään kisoihin”, hyräilee ystäväni ja herättää minut.
Katson kelloa ja huomaan sen olevan pian kymmenen.
”Tänään on viimeinen päivä, kun Suomi ei ole ollut arvokisoissa”, ystäväni jatkaa.
Fiilistelemme hetken kuuntelemalla futisaiheisia biisejä, kuten Romun tekemää Huuhkajat-kappaletta, ennen kuin alamme matkaamaan Jyväskylästä kohti Helsinkiä. Siellä pelataan EM-karsintojen viimeinen kotiottelu.
Helsingissä liitymme suoraan Kampista SMJK:n (Suomen maajoukkueen kannattajien) marssiin. Yli tuhatpäinen joukko kävelee Mannerheimintietä viileässä syysillassa, mutta lämmin tunnelma ja toiveikkuus kisapaikasta pitävät lämpimänä.
Paikalle on saapunut myös Teemu Pukin edustaman Norwichin mediaryhmä, joka kuvaa marssilta tunnelmaa.
Stadionilla minulle ei tule perinteistä suomifutikseen kuuluvaa tunnetta siitä, kuinka tämäkin ottelu saadaan pupellettua tasapeliksi. Tuntemukseni saa vahvistusta ottelun alkaessa: alkusekunneista lähtien peli on täysin Suomen hallussa ja voitto näyttää lähinnä vääjäämättömältä.
Ensimakua loppuillan kestävästä riehasta saadaan vain muutaman minuutin pelaamisen jälkeen. Pyry Soiri lataa pallon Liechtensteinin verkkoon lähietäisyydeltä.
Niskaani sataa kaljaa, ja stadion on revetä liitoksistaan. Juhlinta on ennenaikaista, sillä maali hylätään paitsiona. Juhlat pääsevät silti alkamaan vielä ensimmäisen puoliajan aikana. Pukin laukaus kimpoaa puolustajien kautta Jasse Tuomiselle ja monien sylkykupiksi joutunut hyökkääjä Tuominen tykittää maajoukkueuransa avausmaalin.
Maalin jälkeen karvenaalitunnelma jatkuu koko stadionilla. Pukki tekee toisella puoliajalla vielä kaksi maalia, joiden turvin Huuhkajat lentää EM-kisoihin 3–0-voitolla.
Viimeiset minuutit ottelusta menevät täydessä usvassa. Koko stadion laulaa kannatuslauluja. Päälleni tihkuu vielä enemmän kaljaa, mutta en välitä.
Loppuvihellyksen kuuluessa voitonjuhlat alkavat. ”Sukupolvien unelma”, kuten Palloliitto mainostaa, toteutuu ja Suomi on vihdoin arvokisoissa. Tommi Läntisen Via Dolorosa alkaa soimaan. Katsojat valtaavat kentän. Kärsimysten tien päättyminen purkautuu kentällä.
Ryntään sekaan juhlimaan. Useampi tuntematon tulee kysymään, onko tämä edes totta. En saa vastattua heille, koska en itsekään ihan käsitä, mitä on juuri tapahtunut.
Hyväntuulinen juhla kentällä jatkuu, ja joukkue huudattaa hetken aikaa kannattajiaan ennen vetääntymistä pukukopin puolelle. Kannattajat jäävät kentälle ja juhlivat muutaman kruunupäisen Liechtensteinin kannattajan kanssa.
Ottelun jälkeen Helsingin kauppatorilla nähdään perinteinen torijuhla – tai niin perinteinen kuin ensimmäistä kertaa jalkapallon yhteydessä nähty juhla voi olla. Torille on saapunut ihmisiä kaikista ikäluokista. jotka voivat marraskuisena perjantaina lähes puoliltaöin voivat liikkua ulkona. Väkeä näkyy teini-ikäisestä tytöstä valkeapartaiseen, hieman joulupukilta näyttävään herrasmieheen asti.
Kaikkien kesken on todella yhteisöllinen tunne ja kannatuslaulut Riven johdolla me mennään kisoihin sekä Oi Suomi on raikuvat äänekkäästi rohkeimpien kivutessa Havis Amandan päälle.
Illan päätteeksi poistun Helsingistä yöpyäkseni ystäväni luona Järvenpäässä. Siellä paikallisen baarin terassilla voitonjuhlia viettävä mies pysäyttää minut Pohjoiskaarre-huivini takia, halaa ja sanoo:
”Sä nimeet sun ekan pojan Teemu Pukiksi.”
Illan esityksen jälkeen vastaan hänelle käheällä äänelläni hyväksyvästi.
Kommentoi