Afrikkalainen Baraka polkee surut jalkoihinsa musiikin voimalla

Baraka-kuoro harjoittelee. Kuva: Suvi Rissanen

Olen matkalla afrikkalaisen kuoron harjoituksiin ja mietin kuumeisesti, miten kommunikointi kuoron kanssa toimii. Minulle on etukäteen kerrottu, että kuorolaisilla on kaksi äidinkieltä: swahili ja ranska. Suomalainen yhteyshenkilöni on vakuuttanut etukäteen, että ryhmän nuoret osaavat jonkin verran suomea ja englantia.

Livahdan rakennukseen sisälle kellarikerroksessa sijaitsevan kirpputorin kautta. Valkoisella käytävällä on monta ovea. Jossakin kuuluu laulua ja rummutusta. Menee hetki, että löydän oikean oven. Joku viittilöi minut sohvalle istumaan. Pieni vauva nukkuu äitinsä sylissä. Ryhmää johtaa nuori nainen, nuori poika säestää rummulla. Laulussa on voimaa ja se soi puhtaasti. Kuorolaiset liikkuvat musiikin tahdissa. Kuoronjohtaja laulaa vastavuoroisesti ryhmän kanssa.

Taitavaa musisointia

Laulu kuulostaa niin upealta, että huomaan pian palan nousevan kurkkuuni. En ymmärrä swahilinkielisistä sanoista mitään, mutta jokin tässä kouraisee syvältä.

Katto on kellarikerroksessa matalalla. Tuntuu kuin kokonainen orkesteri olisi paikalla, vaikka säestyksenä on vain yksi rumpu. Nopeat ja rauhallisemmat kappaleet vaihtelevat. Välillä tempo nopeutuu villisti laulun loppua kohden. Kuorolaiset ovat niin taitavia, että koen kiitollisuutta saadessani kuulla heitä. Jossakin vaiheessa kuorolaiset menevät istumaan.

Sitten kaikki hiljenevät. Yksi ryhmän vanhemmista miehistä alkaa puhua nuorille miehille. Mies on John Kabulo. Rumpua soittanut poika Willy Meshe, sanoo minulle suomeksi voivansa toimia tulkkina. Aluksi minut toivotetaan lämpimästi tervetulleeksi.

Laulu alkaa syntymästä

Hugette ja Miradi Mbumba. Kuva: Suvi Rissanen

Jatkamme keskustelulla kuoron nimestä. Nuorimies kertoo englanniksi nimen tarkoittavan siunausta. Toinen mies kertoo swahiliksi, että jos joku antaa sinulle lahjan, se on baraka. Kyseessä on siis vähintäänkin lahja ja siunaus. Musiikki on ollut osa heidän elämäänsä alusta alkaen. Kabulo kiteyttää asian:

”Me alamme laulaa, kun synnymme ja haluamme laulaa aina kuolemaan saakka.”

Ryhmässä alkaa puheensorina. Suurin osa kuorolaisista on kotoisin Kongon demokraattisesta tasavallasta. He ovat tulleet Suomeen 2-3 vuotta sitten.

”Kun tulimme, kysyimme missä olisi sellainen paikka tai kirkko, jossa voisimme laulaa, tanssia, soittaa ja rukoilla samalla tavalla kuin Kongossa. Luterilaisessa kirkossa näytti aluksi niin vaikealta ja erilaiselta.”

He alkoivat harjoitella kerran viikossa luterilaisessa kirkossa ja kerran helluntaikirkossa, josta tilaa järjestyi lopulta lisää.

”Tämä on nyt meidän kotimme”, kuorolaiset kertovat.

Ryhmä on harjoitellut yhdessä kahden vuoden ajan. Kuoron piti alun perin koostua suomalaisista ja ulkomaalaisista. Suomalaisia ei kuitenkaan saatu mukaan. Minulle vakuutetaan, että ryhmä on edelleen avoin kaikille, kansallisuudesta riippumatta.

Baraka-kuorolaisia. Vasemmalla Willy Meshe ja John Kabulo. Kuva: Suvi Rissanen

Musiikin syvempi merkitys

Kuoro merkitsee laulajille paljon. Sillä on myös hengellinen ja henkinen merkitys. Se ei ole vain laulamista.

”Laulujen laulaminen avaa meille uuden tien, jota pitkin voimme kulkea. Laulamisen kautta löydämme yhteyden Jumalaan. Kuljemme läpi elämän laulaen, kunnes pääsemme taivaaseen. Siellä lauletaan vielä enemmän.”

Tanssitaan ja lauletaan. Kuva: Suvi Rissanen

Kuoron tarkoitus on kertoa myös Jumalasta musiikin ja tanssin keinoin. Musiikin kieli on universaali ja se voi koskettaa ihmistä, vaikka kieltä ei ymmärtäisi.

”Kirkossa ihmiset helposti nukahtavat, kun joku puhuu. Mutta kun musiikki alkaa soida, ihmiset heräävät ja haluavat kuunnella. He haluavat lopulta laulaa ja tanssia. Ja kun ihmiset lähtevät mukaan, se antaa uutta voimaa elämään.”

Musiikki voiman lähteenä

Kuoronjohtaja Christelle Hgoyi Ange. Kuva: Suvi Rissanen

Kuoronjohtajana toimiva Christelle Hgoyi Ange kertoo laulamisen olleen hänelle kuin lahja, lapsesta asti. Kotimaassaan hän toimi lapsikuorojen johtajana.

”Kun tulimme Suomeen, jatkoimme edelleen laulamista. Laulaminen on ilo, joka tuhoaa kaiken surun ja kaiken pahan. Laulaminen on minulle siunaus ja laulamisella voin siunata muita. Jos joku on rikkinäinen ja yksinäinen voin laulamalla tuoda toivon siitä, että et ole koskaan yksin.” Christelle toteaa vielä lopuksi, että ajat tulevat ja menevät mutta laulu säilyy loppuun asti.

Joice Martinho Kuva:Rissanen Suvi

Harjoitusten aikana sohvalle on ilmestynyt Joice Martinho. Nuori nainen opiskelee lähihoitajaksi ja pitää lapsille omaa kerhoa harjoitusten aikana. Samalla hän alkaa tulkata minulle lauluja ja illan tapahtumia. Nyt ryhmää johtaa Kabulo. Hän käy vuorolaulua muun ryhmän kanssa. Laulujen välillä hän puhuu lyhyesti ja taas lauletaan. Välillä rukoillaan äänekkäästi. Joku voisi säikähtää, mutta koen ilmapiirin olevan lämmin ja turvallinen.

Kaikki kuorolaiset tanssivat ja laulavat piirissä, yksi on keskellä vuorotellen. Vanhempi nainen heiluttaa helisevää laatikkoa koko ajan nopeammin ja nopeammin. Yksi miehistä laulaa tanssien keskellä.

Ilontäyteistä tanssia ja laulua piirissä. Kuva: Suvi Rissanen

Vuorolaulu jatkuu. Pienet lapsetkin lähtevät mukaan. Ilo ja riemu on käsin kosketeltavaa. Lopulta eräs naisista vetäisee minutkin osaksi piiriä. Tässä on nyt koko ihminen musiikissa mukana, sielu, ruumis ja henki.

 

Lisätietoa kiintiöpakolaisista:

https://valtioneuvosto.fi/artikkeli/-/asset_publisher/1410869/suomi-vastaanottaa-syyrialaisia-ja-kongolaisia-seka-hataevakuoituja-pakolaisia-vuoden-2019-pakolaiskiintiossa

 

Share

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*