Perheenäiti laulaa kiljusta

Tiina Vaattovaara tuli soolourallaan tienhaaraan. Tuttu ja turvallinen iskelmä sai väistyä asenteellisen punkin tieltä. Yläasteen musiikintunnilla oppilaat harjoittelivat kitaran sointuja. Nuori Vaattovaara rämpytti kitaraa keskittyneenä. Oppiessaan vihdoin D- ja A-duurisoinnut hän innostui. Näillä voisi soittaa jo vaikka mitä!

”Tuli sellainen valaistunut olo, että vau, minäkin voin tehdä tätä”, Vaattovaara muistelee iloisena.

Tämä hetki oli ratkaiseva tekijä siinä, että hän lähti myöhemmin opiskelemaan musiikinopettajaksi. Nyt hän opettaa Vuolle-opistossa laulua ja pianonsoittoa. Opetustöiden lisäksi hän laulaa bändissä ja kirjoittaa intohimoisesti sanoituksia.

”Olen arjessa aika tasainen ja hillitty, mutta musiikin kautta voin kertoa omia fiiliksiäni.”

Rakkaus sanoittamiseen sai alkunsa runoista

Vaattovaara voitti syksyllä 2019 Suomen sanoittajayhdistyksen sanoituskilpailun. Voitto toi paljon itsevarmuutta ja uusia kontakteja mukanaan.

Ennen vastoinkäymiset ja oman työnsä kyseenalaistaminen saattoivat lannistaa. Kilpailun voitto oli kuitenkin konkreettinen tunnustus siitä, että muutkin näkevät sanoitusten potentiaalin. Nykyään hänen on helpompi luottaa omaan osaamiseensa.

”Jos lähettää paljon tekstejään eteenpäin, eikä ikinä kuulu takaisin mitään, niin kyllä se syö naista.”

Rakkaus sanoittamiseen syttyi jo pienenä, kun mummo opetti pitämään runoista. Vaattovaara aloitti runojen raapustelun heti, kun oppi kirjoittamaan.

”Mummoni on harrastanut runojen kirjoittamista, ja ollut minulle aina eräänlainen idoli”, Vaattovaara hymähtää muistellessaan. Etenkin Vaattovaaran vanhemmassa tuotannossa tunnelma on iskelmän ja popin rajamaastossa. Inspiraationsa sanoittaja ammentaa usein ihmisten erilaisista elämäntilanteista, tai omista fiiliksistään.

Hyppy tuntemattomaan vapautti

Viime vuonna tuli kuitenkin hetki, jolloin iskelmä ei enää inspiroinut ja lauluntekijä janosi jotain uutta.

”Huomasin tulleeni soolourallani tienhaaraan ja en oikein tiennyt, mihin suuntaan pitäisi lähteä”, Vaattovaara pohdiskelee.

Jonkin ajan kuluttua aviomies yllätti kertomalla, että hän on päättänyt ystävänsä kanssa perustaa punkbändin. Puoliso halusi mukaan myös vaimonsa, joka suostui innostuneena. ”Se kuulosti juuri sellaiselta älyttömältä jutulta, mihin minä sillä hetkellä halusin hypätä mukaan”, Vaattovaara kertoo innosta kihisten.

Päätös antoi luonnollisesti artistille sysäyksen täysin eri suuntaan. Iskelmä jäi taakse, ja nyt oli aika päästää irti sanoittajan sisällä karjuva punkkari.
”Punk on todella vapauttavaa: ei tarvitse välittää miltä näyttää ja saa sanoa oikeastaan ihan mitä haluaa.”

Punk tuntui heti kodilta

Vaattovaara ei vihastu helposti. Noustessaan lavalle punkbändinsä kanssa hän kuitenkin antaa itselleen luvan suuttua. Hän ei silti esitä lavalla mitään, vaan hyppää sinne tehostettuna versiona itsestään.

”Punkin myötä minulle tuli tavallaan sellainen tunne, kuin olisin tullut kotiin”, hän pohdiskelee.

Vaattovaara on jalat maassa pitävä feministi. Mummonsa lisäksi hän mainitsee esikuvakseen myös PMMP:stä tutun Paula Vesalan. Vesalan Tytöt ei soita kitaraa -kappale pukee sanoiksi Vaattovaaran oivalluksen siitä, että hänkin voi ja osaa. Että voi naisena laulaa punkbändissä päiväkänneistä, ihan vain koska huvittaa.

”Olen yleensä vältellyt mielipiteideni suoraan sanomista, mutta nyt olen uskaltanut kertoa niitä lyriikoissani.”

Saa kiljua -nimisen punkbändin ensimmäinen keikka jännittää laulajaa. Vaattovaara pohtii, kuinka yleisö mahtaa ottaa heidät vastaan. Hän nauraa puhuessaan ”oikeista punkkareista” ja siitä, mitä nämä miettisivät, kun hän nousee lavalle. Tämä kiljusta laulava perheenäiti vannoo naurun säestämänä, ettei ole koskaan maistanut kiljua.

Haaveilua täyspäiväisen sanoittajan urasta

Vaattovaara vaikuttaa kaikin puolin tyytyväiseltä nykyhetkeen. Hän haaveilee siitä, että pystyisi joskus tekemään sanoittajan hommia täyspäiväisesti. Ja että siitä oikeasti maksettaisiin.

”Täydellinen päivä olisi oikeastaan samanlainen, kuin tavallinenkin päiväni, mutta saisin siitä palkkaa”, hän huokaisee hymyillen. Kun musiikki on läsnä arjen jokaisessa käänteessä, tuntuu hiljaisuus välillä yllättävän ihanalta. Tehdäkseen musiikkia ei tarvitse kulkea kuulokkeet päässä vuorokauden jokaisena hetkenä.

”Minun on pakko tunnustaa, että kuuntelen tosi vähän musiikkia”, laulunopettaja naurahtaa.

Hän kertoo olevansa vihdoin siinä pisteessä elämässään, mihin on tähdännyt jo monta vuotta. Vaikka sanoittajan ura on hänelle pääpalkinto, niin opetustyöt tuovat siihen kaivattua vastapainoa. ”Tähtään tietysti siihen, että kappaleitani julkaistaisiin ja että kuulisin niiden soivan jossain.”

Vuosi 2020 tuo tullessaan keikkoja. Horisontissa siintää tietysti myös biisintekoa ja monenlaisia yhteistyöprojekteja, joista punkkari varoo vielä paljastamasta liikaa.