Puiden lehdet havisevat. Sähköpaimen naksuu. Joku pärskii. Pienet laumat hevosia ja poneja täyttävät pihan tarhat. Tallin pihaan ajaa skootteri. Kuski nappaa tallista porkkanan ja noutaa tarhasta tummanruunikon ponin talliin.
Kia Niskakankaan tallipäivä alkaa hoitoponi Elmon harjaamisella ja varustamisella. Varmat otteet sukivat karvoihin tarttuneen lian pois samalla, kun ponin leuat jauhavat heinää. Niskakangas on ollut tuttu kasvo tallilla jo kymmenen vuoden ajan. ”Elmo on ollut hoitohevosenani viisi vuotta”, hän kertoo.
Siitä huolimatta Niskakangas ei kuitenkaan ole se, joka tänään pääsee ponilla ratsastamaan. Lauantain ratsastustunnit starttaa ponipoppoo – alle kouluikäisten talutusratsastus. Niskakankaan tehtävänä on laittaa Elmo tunnille valmiiksi.
”Otetaan lauma sisälle!” joku kajauttaa. Saaran talli on heräilemässä aamupäivän torkustaan. Tallin pihalle alkaa rantautua pieniä lapsia vanhempineen seuraamaan tilannetta. Tarha kerrallaan hevosia vapautetaan ja annetaan itse kulkea talliin sisälle. Karsinoissa odottaa ruoka.
Joku jää piehtaroimaan tallin edustalle ja iloisten pukkilaukkojen saattelemana jatkaa sisälle. Tumma shetlanninponi johtaa seuraavaa laumaa. Jokainen kulkee vapaasti talliin ja siellä omaan karsinaansa – se on rutiini.
Ei pelkkää työtä
Toinenkin skootteri on ilmestynyt pihalle. Helmi Kakko on karsinassa harjaamassa Risto-hoitohevostaan. Kian lailla Helmikin käy tallilla päivittäin. Omalla aktiivisuudellaan voi saada hoitohevosen ja tallitöillä maksaa ratsastustunneista.
”Tallilla on kavereita ja täällä saa tehdä ja oppia. Täällä ei tarvitse olla enempää, kuin mitä on”, Kakko kertoo. Päivä tallilla saattaa kuitenkin helposti venähtää aamukymmenestä iltakahdeksaan asti. Pitkän päivän tallitöiden parissa luulisi väsyttävän niin nuoren kuin vanhankin.
”Tallilla olo ei ole työtä. Käytännössä täällä ei ole pakko olla, niin se ei tunnu työltä”, Kakko toteaa. Eikä tallilla tehdäkään töitä kymmentä tuntia putkeen. Väliin mahtuu hyvin aikaa jutustelulle ja hengailulle.
Satulahuoneesta on moneksi
Myös tallin satulahuoneessa alkaa tapahtua. Pikkuratsastajia käy vuoron perään selvittämässä tallimestari Maikki Prokkolalta, kenellä tänään ratsastetaan. Prokkola kertoo listasta ratsut ja vastaanottaa tuntimaksuja ratsastajien vanhemmilta.
Tyttö ja nainen tulevat satulahuoneeseen. ”Eeva, Late”, Prokkola sanoo. ”Minähän sanoin”, tyttö hymyilee naiselle. Ratsastustunti maksetaan, ja parivaljakko katoaa talliin valmistelemaan ponia.
Prokkola on ollut Saaran tallilla yli 25 vuotta töissä. ”Saaran talli on kotitalli”, hän hymyilee. 1990-luvulla hän kävi teininä ratsastamassa, kävi siinä välissä hevoskoulun ja palasi Saaran tallille töihin. Työn sijaan Prokkola kuitenkin kokee tallin enemmänkin elämäntavaksi.
Tallimestarina hän huolehtii tallin rutiineista ja katsoo, että hevoset saadaan valmiiksi ja pääsevät ajoissa lähtemään ratsastustunneille. ”Jos poni on äkäinen, eikä sille saa varusteita, menen auttamaan tai pyydän tyttöjä auttamaan”, Prokkola kertoo.
Ponipoppoon tunti on alkanut maneesissa. Prokkola, Niskakangas ja Kakko istuskelevat satulahuoneessa. Tallin pihalla olisi kyllä seuran kerhomökkikin. ”Mutta sieltä pitäisi aina juosta talliin seuraamaan tilannetta. Satulahuoneessa voi seurata tallin tilannetta ja samalla viettää aikaa”, Prokkola tuumii. Satulahuone toimii varusteiden säilyttämisen ohella siis myös hengailutilana.
”Ajatellaan, että leikitään ruoalla”
Tallilla on selkeä naisvalta. ”Pitää olla aika kovaluonteinen poika, että pärjää näiden tyttöjen kanssa”, Prokkola naurahtaa. ”Ja kestää muiden poikien naljailun, että pyörii hevosten kanssa”, hän lisää vakavammin.
”On jännä, miten ratsastusta haukutaan. Jos ratsastaa, ajatellaan, että leikitään ruoalla”, Niskakangas huomauttaa, mutta lisää, ettei itse välitä kuittailuista. Hänestä on hienoa olla isojen eläinten kanssa tekemisissä.
Vaikka molemmat tytöt opiskelevat tällä hetkellä toisella asteella, tallille löytyy silti joka päivä aikaa. Viikonloput kuluvat kokonaan tallilla, kun taas arkena tallille pääsee vasta iltapäivästä.
”Näettekö te teidän muita kavereita edes?” Prokkola kysyy. ”Ei paljoa”, tytöt vastaavat. Porukka kokee, että tallilla on ihan hyvä yhteishenki. Henkilökohtaisia kiistoja on aina, mutta ne pyritään selvittämään.
”Teinidraamaa meillä ei hirveästi ole”, Niskakangas huomauttaa. ”Meillä kaikki on kavereita keskenään”, Kakko myötäilee. Vaikka kaikki ei ole asioista aina samaa mieltä, Kakon mielestä jokainen silti uskaltaa olla sitä mieltä kuin on.
”Taunolta lähti etukenkä!”, joku huikkaa satulahuoneeseen. Prokkola lähtee apuun. Tauno siirretään karsinasta tallin käytävälle, jossa Prokkola irrottaa kengän ja laittaa sen naulaan odottamaan kengittäjän seuraavaa vierailua. Prokkola, joka paikan höylä, palaa satulahuoneelle, jossa häntä jo odotetaankin. Kaksi naista haluaa tiedustella vapaista ratsastustunneista.
Maalaistallin tunnelmaa
Maneesissa ponipoppoo on jo vaihtunut alkeistuntiin. Lauantai tallilla vaikuttaa huolettomalta. Tallia täyttää iloinen, mutta rauhallinen, jutustelu. Makea heinä tuoksuu. Tallin valot taittavat lämpimän valkoiseen. Ilma on kuitenkin viileä. Talliin pitää pukeutua kunnolla, jos haluaa tarjeta.
”Jokaisella tallilla on oma tunnelmansa. Joku on enemmän kilpa- tai kouluratsastukseen erikoistunut, mutta me ollaan vähän tällainen maalaistalli täällä kaupungin laidalla”, Prokkola miettii. Hän kertoo, että tallin väkeä on peloteltu sillä, että alueen tallit saisivat lähteä kerrostalojen tieltä. ”Mutta toistaiseksi on saatu olla tässä”, hän lisää.
Kuitenkin Prokkolan mukaan esimerkiksi Äimäraution hevoskeskus ja ravirata ovat vaarassa jäädä asutuksen alle. Hevostoimintaa haluttaisiin siirtää kauemmas, esimerkiksi Muhokselle asti. Oulusta matkaa kertyisi 35 kilometriä pelkästään yhteen suuntaan.
”Tänne on helppoa tulla, kun talli on niin lähellä”, Niskakangas sanoo.
Liikkeestä lämpöä
Alkaneen iltapäivän täyttää lintujen ja metsäkoneen yhteislaulu. Alkeistunti on päättymässä, ja maneesin edustalle kerääntyy seuraavalle tunnille meneviä ratsastajia hevosineen. ”Saako tulla?” joku huhuilee maneesiin sisälle. Joukko siirtyy maneesiin.
Maneesissa alkeisratsastajat ovat poneineen vuorostaan lopettelemassa. Osa tunnin poneista jatkaa vielä seuraavalle ratsastustunnille, ja loput pääsevät takaisin tarhaan tallin kautta. Uudet ratsukot aloittavat lämmittelyn.
Maneesin täyttää rytmikäs askellus, hengitys ja varusteiden natina. Tuuli humisee seiniä vasten. Jokainen ratsastaja tuntuu keskittyvän täysin omaan suoritukseensa, silti muut huomioiden. Jokainen kiertää kenttää omassa tahdissaan. Kaikki sujuu kuin itsestään.
Ratsastuksenohjaaja jakelee ohjeita ja antaa palautetta. Katsomossa tulee nopeasti kylmä, mutta jo puolessa välissä tuntia osa ratsastajista riisuu takkejaan.
Ennen kuin huomaakaan, tunti on jo loppumassa. Maneesin ulkopuolella odottaa jo uusia ratsastajia omalle tunnilleen pääsyä, ja jälleen kerran väki vaihtuu.
Tallissa on muutama hevonen ja väkeä viettämässä aikaa. Satulahuoneesta kuuluu naurua ja puheensorinaa. Maneesissa on päivän neljäs – muttei suinkaan viimeinen – tunti alkamassa. Tallin asukkaita kulkee taas laitumella.
Päivä tallilla jatkuu. Aurinko paistaa viistosti maalaten puille varjoja. Metsäkone hurisee. Iltapäivä on miellyttävä ja kiireetön. Ei mikään kisatalli tosiaan, vaan maalaistalli kaupungissa.
Kommentoi