Syyskuinen torstai on toivoa täynnä. Kello lähestyy kahta iltapäivällä, sää on aurinkoinen, ja olen menossa ensimmäistä kertaa minulle uuteen työpaikkaan. Olen sopinut itseni jäteauton kyytiin osaksi päivää.
Suuntaan sähköpotkulaudallani kohti Ruskossa sijaitsevaa autohalli- ja toimistotiloja. Kun pääsen hallille, minut ottaa vastaan Haurun jäteauto Oy:n työnjohtaja, Kimmo Vanhala. Selitän hänelle, mitä on tarkoitus tehdä, eli kurkata verhon taakse yhteen tärkeimmistä työtehtävistä, joka osittain mahdollistaa yhteiskuntamme pyörimisen.
Vanhala esittelee minut työvuoron kuljettajalle, jonka jälkeen suunnataan suoraan pesuhalliin, jossa odottaa uudenkarhea biokaasulla toimiva Scania, uusin auto mitä puljusta löytyy. Kiipeän auton kyytiin ja huomaan sen olevan hyvin puhdas. Vaikka autoilla jätettä kuljetetaankin, tulee autojen olla siistejä varsinkin sisältä, kertoo Vanhala. Minulta kysytään, olenko aiemmin ollut kuorma-auton kyydissä, johon vastaan, että armeijassa viimeksi. Kyseinen Scania on kyllä hieman modernimpi isoine digitaalisine näyttöineen kuin muistamani vihreät kuorma-autot.
Juttelemme hallin ulkopuolella muutaman hetken, jonka jälkeen olemme valmiita lähtemään reitille kuljettajan, Henri Jäälinojan, kanssa. Scania ajetaan ulos hallista ja otamme suunnaksemme Laanilan ja Tuiran kerrostaloasuinalueet. Tänään kyytiin lähtee muovia ja lasia, ja Jäälinoja kertoo kyseisen reitin aikana olevan yhteensä noin 150 eri pysähdyspaikkaa, joista kaikkia ei ehditä päivän aikana tyhjentämään.
Merkonomista roskakuskiksi
Ajamme tasaisesti ja varmasti kohti ensimmäisiä tyhjennyspaikkoja, ja teen tuttavuutta Jäälinojan kanssa. Hän on päätynyt jäteautonkuljettajaksi monen mutkan kautta, sillä hän on koulutukseltaan alun perin merkonomi. Merkonomin hommat olivat hänen makuunsa liian epäsäännöllisiä, joten hän päätyi kiinteistönhuollon kautta jäteautonkuljettajaksi. C-ajokortin ja ammattipätevyyden hän suoritti noin puolessa vuodessa, jonka jälkeen hän on ollut jäteautonkuljettajana seitsemisen vuotta.
Jäälinoja kokee löytäneensä ammatin, jossa hän oikeasti viihtyy. Jokainen päivä on erilainen, saa liikkua tarpeeksi ja saa tehdä asioita oman tahdin mukaan. Työ on myös fyysistä ja joinakin päivinä jaksaa paremmin kuin toisina. Fyysisyyteen on kuitenkin vuosien mittaan ehtinyt tottumaan, vaikka alussa paikat olivat kipeinä usean päivän ajan, eikä sängystä meinannut jaksaa nousta.
Saavumme ensimmäiselle jätteenottopaikalle, josta mukaan lähtee muovia. Jäteastioiden tyhjennys on ammattilaiselle nopea ja simppeli operaatio. Jäte kipataan auton takana olevaan kaukaloon, jonka jälkeen se puristetaan ja pakataan auton kuormatilaan. Operaatio ohjataan auton takaosan lähellä olevasta paneelista, jossa on vipu, joka kontrolloi jäteastian kippausta, ja vihreä nappula, jolla aloitetaan jätteen pakkaus.
Muutama samanlainen pysähdyspaikka menee ohi nopeasti. Kuljettajalle tulee päivän aikana monia pysähdyksiä ja ovesta ravataan sisään ja ulos tiuhaan tahtiin. Kuljettajan ja minun välissä on tablettia muistuttava tietokone, jossa näkyy meidän kaikki pysähtymispaikat. Siitä myös merkataan kaikki tyhjennystapahtumat digitaaliseen järjestelmään.
Joskus tyhjennystapahtumaa ei voida kuitenkaan tehdä, jos lajittelua ei ole tehty oikein asukkaiden toimesta. Silloin siitä tulee tehdä ilmoitus ja jonkun toisen vuoron sekajäteauto tulee ottamaan jätteen kyytiin. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että kaikkien muiden kierrätyspanos menee hukkaan, jos muovia keräävä auto ei voi ottaa muovinkeräystä kyytiin lajitteluvirheen takia.
”Kerran kartonkikeräyksestä oli löytynyt imuri”, Jäälinoja kertoo ja näyttää kuvan kännykältään.
Muovi on tässä suhteessa hieman huono esimerkki, sillä Jäälinojan mukaan muovi lajitellaan oululaisten toimesta yleensä aika hyvin. Kaikessa muussa sen sijaan on parannettavaa. Yliopiston alue nousee esiin murheellisena esimerkkinä, jolla ilmestyy lajitteluvirheitä usein.
Aamuvuorot ovat mieluisampia
Pikkuhiljaa saavumme päivän ensimmäiselle syväkeräyspisteelle, eli ”molokkipisteelle.” Molokkeja tyhjentäessä on toimintatapa hieman erilainen, sillä jätteet kerätään maan sisällä olevaan pussiin, jota tyhjentäessä se nostetaan auton katolla olevalla nosturilla. Nosturia ohjataan kaukosäätimellä, ja kun pussi on oikealla kohdalla, avataan sen pohja, ja jätteet laskeutuvat autoon. Nosturin ohjaaminen on tarkkaa hommaa, sillä sen maksimipituus auton korkeus mukaan lukien on neljä metriä. Pitkälle nosturille tulee myöhemmin reitillä lisää käyttöä, sillä yhdessä pisteessä Molokit ovat toisessa kerroksessa, jonne autolla ei pääse.
Lähdemme uudestaan liikkeelle ja kyselen hieman Jäälinojan työvuoroista. Normaalisti jäteautonkuljettaja on töissä maanantaista perjantaihin, mutta satunnaisia viikonlopputöitä on myös. Kyselyä halukkaista viikonlopputyöläisistä tulee tarpeen mukaan kuljettajien viestiryhmään. Jäälinoja kertoo viimeisimmän viikonloppukeikkansa olleen noin kuukausi sitten.
Töitä tehdään kahdessa eri vuorossa, aamu- ja iltavuorossa. Aamuvuoro aloittaa kuudelta aamulla ja lopettaa kahdelta päivällä, silloin kun me lähdimme liikkeelle. Iltavuoro puolestaan painaa pitkälle kello kymmeneen asti. Haurulla työvuorot vaihtuvat aina viikoittain: Yksi viikko aamua, seuraava iltaa ja näin edelleen. Kolmen lapsen isänä Jäälinojalle on vaikeampaa lastensa menoihin osallistuminen iltavuorosta käsin. Siksi hän yrittää aloittaa työnsä vähän etuajassa, jotta pääsisi myös vähän aikaisemmin kotiin.
”Jos saisin päättää, olisin useammin aamuvuorossa, koska iltavuorossa kaikki ovat jo vapaalla, kun olet itse töissä”, Jäälinoja tilittää.
Iloiset asiakaskohtaamiset motivoivat
Päivä etenee hyvään tahtiin, mutta nyt saavumme tietyön kohdalle, joka on tukkinut meille tärkeän ajoreitin. Taitavana kuljettajana Jäälinoja kuitenkin löytää vaihtoehtoisen väylän ja peruuttaa autolla seuraavan pisteen luo. Isoa autoa pitää ajaa huolella varsinkin asuinalueiden lähistöllä, sillä henkilövahinkojen uhka on koko ajan läsnä. Ammattikuljettajalta vaaditaan aina liikenteessä vähän enemmän havainnointia ja tarkkailua. Työn riskien ja fyysisyyden takia Jäälinoja kokee, että jäteautonkuljettajien palkkaus voisi olla enemmän, eikä se täysin vastaa työssä vaadittavaa panosta.
Siitä huolimatta Jäälinoja on tyytyväinen työhönsä, ja kertoo, että jos työt nykyisessä firmassa loppuisivat, voisi hän hakea jonnekin muualle ajamaan roskaa. Kun kysyn, voisiko hän ajaa jäteautoa työuran loppuun asti, hän hieman epäröi.
”Ei voi vielä sanoa, ajanko loppuun asti, koska monella kuljettajalla kroppa ei vaan kestä työtä ja vanhempana tulee ongelmia. Jos kuitenkin pysyn terveenä, niin sitten voisin”, Jäälinoja toteaa.
Mieleen ovat jääneet myös ne hetket, kun lapset ovat olleet haltioissaan roskakuskin työstä. Joskus Jäälinoja on kysynyt lapsilta ja heidän vanhemmiltaan, haluaisiko lapsi kokeilla roskan kippaamista. Osa ei ole halunnut, osa on ollut todella innoissaan siitä.
”Pienellä teolla voi tehdä toisen päivästä erityisen”, Jäälinoja sanoo.
Seuraavalla tyhjennyspisteellä on minun vuoroni olla se 21-vuotias lapsi, joka pääsee kippaamaan jäteastian ensimmäistä kertaa elämässäni. Jäälinoja kiinnittää jäteastian autoon ja minä väännän vivusta, jolloin astia nousee ilmaan, kääntyy ympäri ja roskat lastautuvat autoon. Lopuksi lasken vielä astian takaisin maahan.
Minun päiväni jäteauton kyydissä alkaa tässä kohtaa olemaan lopussa, mutta Jäälinojalla se jatkuisi vielä monta tuntia. Kysyn, täytyykö hänen käydä päivän päätteeksi tyhjentämään auto kaatopaikalla, johon hän vastaa, että autoon mahtuu jopa 10 000 kiloa jätettä, joten läheskään joka päivä autoa ei tarvitse tyhjentää. Auton tyhjennyksistä sovitaan yleensä vastavuoron työntekijän kanssa.
Palaamme takaisin autohallille, jonne Jäälinoja tulee pitämään taukoa ja minä hyppään pois kyydistä. Ennen kuin kerkeän lähtemään pois hallilta, toimistosta huikataan:
”Kiitos, että kiinnosti.”
Kommentoi