Oulua ei mielletä nykypäivänä merestä ja kalastuksesta eläväksi kaupungiksi, jota se on läpi historiansa ajan ollut. Vuosisadat ja vallitsevat valtakunnat vaihtuivat, mutta kalastus pysyi aina 1940-luvulle asti. Oulujoki oli kuuluisa lohijoki, jonka antimia englantilaiset lohilordit saapuivat ihastelemaan aikansa turisteina.
Patomuotoinen kalastus aikansa tehokalastusta
Ruotsin vallan aikana pohjoisen lohijoet kuten Kemijoki, Tornionjoki ja Oulujoki olivat kruunun hallitsemia runsassaaliisia lohijokia. Lohen jokipyyntiin liittyi myös valitettava vuosisatojen ajan oikeuksista jatkunut kiistely, jossa kruunu ja talonpojat kamppailivat omistuksesta loheen ja sen kalastamiseen. Kemi-, Ii- ja Oulujoessa lohenkalastus määrättiin lopulta manttaalitaloille vuoden 1618 Schedingin sopimuksessa kiinteää veroa vastaan. Sopimus oli voimassa pitkään, yli 300 vuotta.
Oulujoella vakiintui 1800-luvun alkuun mennessä kolme kruunun lohipatoa, joiden kalastusta hallinnoi yhtenäinen lohenkalastusyhtiö. Tärkeimmät patopaikat Oulussa lohen kalastusta varten olivat Merikosken, Turkan ja Muohoksen pato. Paikalliset maanomistajat saattoivat myös kalastaa omilla yksityisillä padoillaan.
Kulta-ajoista elinkeinon päättymiseen
Lohenkalastuksen kulta-aikaa Oulun seudulla oli 1700-luvun loppupuoli, ja 1800-luvullakin pohjoisen joet tarjosivat vielä erinomaisia lohisaaliita. 1600-luvulla Kemijoesta kerrotaan saataneen jopa 360 tonnin vuotuisia lohisaaliita. Tähän lukuun on syytä suhtautua melkoisella varauksella, sillä liioitellut kalajutut olivat käsite jo tuolloin. Pikkuhiljaa 1900-luvulle tultaessa, Oulujoella harjoitettu tukinuitto, tehostunut merikalastus, kalastuksen vapautuminen myös lohipatojen ulkopuolelle ja alajuoksun liian ottavat padot heikensivät saalista. Lopulta lohennousu Oulujokeen päättyi kokonaan Merikosken 1940 rakennettuun voimalan patoon. Voimalaitoksen pato laittoi pisteen monta sataa vuotta kestäneelle elinkeinolle Oulujoella. Suomi oli tuolloin sodassa, ja sähkön riittävyys myös pohjoiseen oli turvattava.
Käytettyjä kalastustekniikoita
Kalastusta Oulun seudulla 2020-luvulla
Nykypäivänä Oulun seudulla vapaita kunnollisia lohijokia ovat vain Simojoki ja Tornionjoki. Lisäksi mereltä kalastetaan muun muassa siikaa, muikkua, lohta ja madetta. Enää Oulussa kalastus ei kuitenkaan ole merkittävä elinkeino, ja se mielletään suurimmaksi osaksi vapaa-ajan harrastukseksi, jota voi harjoittaa läpi vuoden.
Oulun kaupunki omistaa vesialueita 6 500 hehtaaria, joista merialuetta ja jokisuistoa on noin 5 600 hehtaaria. Sisävesistä tärkeimmät ovat Oulujoki, Sanginjoki, Pyykösjoki, Valkiaisjärvi ja Niilesjärvi. Ylikiimingistä Ahmasjärvi on kaupungin omistama. Suosittuja vapaa-ajan kalastuksen muotoja ovat onginta, virvelöinti, vetouistelu, pilkkiminen ja perhokalastus. Myös katiska ja verkkokalastus on paikoin mahdollista. Voimalaitosyhtiö istuttaa vapaa-ajan kalastusta varten korvauksena Oulujokeen pienen määrän kalaa, joten nykypäivänäkin on mahdollista saada saaliiksi jalokalaa. Myös Oulujoen lohiportaita pitkin lohta onnistuu nousemaan vähäisiä määriä Merikosken ohitse kalastajien iloksi.
Oulun kaupungin vesialueilla kalastaakseen on hankittava luvat, joita ovat valtiollinen kalastuksenhoitomaksu, sekä jokaiselle numeroidulle vesialueelle suunnattu omakohtainen lupa. Voit käydä tarkastamassa eri vesialueiden rajat ja luvat Oulun kaupungin sivuilta ouka.fi.
LÄHTEET:
Haastateltavat: Arja Keskitalo, kuraattori sekä Mika Sarkkinen, arkeologi, Pohjois-Pohjanmaan museo.
Pohjois-Pohjanmaan museon perusnäyttely
Ympäristöhallinnon yhteinen verkkopalvelu
Kuvat:
Pohjois-Pohjanmaan museon perusnäyttely
Kommentoi