Ainola – historian havinaa keskustan kupeessa

Pohjois-Pohjanmaan museon kivirakennus kohoaa ylväänä Hupisaarten alueeseen kuuluvassa Ainolanpuistossa. Kuva: Maria Nikkilä

Harmaa syyssää ja tihkuttava sade on saattanut jättää osan kävijöistä kotiin, mutta ei kuitenkaan kaikkia. Siellä täällä näkyy pieniä ihmisryhmiä sateenvarjoineen. On käynnissä Oulun Museo- ja tiedekeskus Luupin henkilökunnan järjestämä ”Tule halaamaan Ainolaa!” -tapahtuma.

Jylhän rakennuksen edessä liehuvat Me sydän Ainola -liput.

”Se vanhojen niteiden tuoksu oli aivan huumaava. Olenkin sanonut, että valitsin opiskeluaineeni, kirjallisuuden, sen perusteella”, muistelee Ulla Kaislaranta. Hän juttelee Pohjois-Pohjanmaan museon, tuttavallisemmin Ainolan, edustalla kahden muun naisen kanssa.

”Kun tuossa luki Ainola kirjasto, museo, arkisto, hypittiin viereisellä sillalla ja lallateltiin tuota, ja mietittiin että mikähän se arkistokin lienee.” Kaislaranta viittaa aikaan, jolloin rakennus oli muutakin kuin museokäytössä.

”Täytyy sanoa, että minunkin varhaisimmat muistoni liittyvät kirjastovaiheeseen”, kertoo toinen naisista, Leena Kangas.

”Pienempänä kävin Heinäpään sivukirjastossa, mutta sitten kun olin vähän isompi ja oma reviirini laajeni, pääsin kirjastoon tänne. Siihen liittyy sellainen omaan kasvuun liittyvä asia, että minä kuljenkin nyt siellä kaukana, isossa kirjastossa”, Kangas naurahtaa.

Hän muistelee aikaa, kun kävi teininä lukemassa Vapaa-ajattelija-lehteä:

”Se oli hyvin totinen ja ankean näköinenkin lehti. Sen jutut menivät varmasti yli minun senhetkisen ymmärryskykyni, mutta siellä minä sitä luin.”

Monen vaiheen tarina

Alun perin Oulun Hupisaarten kaupunginpuistossa Pakolansaaressa sijaitsi Åströmin suvun vuosina 1887–1888 asuintaloksi rakennuttama huvila, joka sai nimen Ainola. Ruotsalaisen arkkitehti J. E. Stenbergin suunnittelema rakennus tunnettiin myös ”Piparkakkutalona” ruskean värinsä ja koristeellisuutensa vuoksi.

Vuonna 1910 huvila siirtyi Oulun kaupungin omistukseen Hemming Åströmin lesken Maria Åströmin ja hänen tyttärensä lahjoituksena. Ehtona oli, että rakennukseen sijoitettaisiin museo ja kirjasto.

Ainola tuhoutui tulipalossa kesällä 1929. Niin myös valtaosa museon kokoelmista. Tarkkaa syytä palolle ei tiedetty, mutta epäily kohdistui vanhoihin sähköjohtoihin. Rakennuksen kunnostaminen olisi tullut liian kalliiksi, joten kaupunki päätyi rakentamaan paikalle uuden kivisen kirjasto-, museo- ja arkistorakennuksen, joka niin ikään nimettiin Ainolaksi lahjoittajien muiston kunniaksi. Arkkitehti Oiva Kallion suunnittelema rakennus otettiin käyttöön syksyllä 1931.

Alakerran aulassa on muistomerkki Åströmin suvun lahjoituksesta. Kuva: Maria Nikkilä

Museon kokoelmat kokivat kovia uudestaan talvisodan aikaan, kun Ainolan kolmanteen kerrokseen osui palopommeja. Pommien aiheuttama tulipalo vei mukanaan suurimman osan silloisesta yli neljän tuhannen esineen kokoelmasta. Noin tuhat viisisataa esinettä oli ehditty viedä turvaan Muhokselle. Rakennuksen saamat vahingot olivat laajat: katto ja välipohja vaurioituivat purettavaan kuntoon, ikkunoita rikkoutui toistasataa. Myös sisärakenteet kärsivät tuhoja. Kaupunki kuitenkin kunnosti rakennuksen heti talvisodan jälkeen. Uusien näyttelyesineiden kerääminen ja museotoiminnan jatkaminen oli iso urakka. Toimintaa hankaloitti myös jatkosota. Lisäksi museon muutamaa näyttelytilaa vuokrattiin kaupungin toimesta tuberkuloosihuoltolalle aina vuoteen 1949 saakka.

Tulevaisuus huolettaa

Syksyllä 2021 ollaan samojen kysymysten äärellä kuin 1980-luvulla, jolloin Ainola siirtyi kokonaan museotoimintaan Oulun kaupunginkirjaston valmistuttua kauppatorin edustalle 1982. Tuolloin asetetussa hankeryhmässä, museolautakunnassa sekä kaupungilla yleensäkin käytiin vilkasta keskustelua rakennuksen soveltuvuudesta maakuntamuseoksi. Vaikka Ainola oli jo todettu merkittäväksi säilytettäväksi rakennukseksi, ongelmaksi muodostui muun muassa se, ettei sinne voitu sijoittaa museon varasto-, konservointi- ja valokuvaustiloja eikä rakennuksen yhteyteen ollut mahdollista tehdä uudisrakennusta. Myös pysäköintitilojen järjestäminen puistoalueella olevalle rakennukselle oli hankalaa.

Nyt rakennus vaatisi perusteellista remonttia. Vaihtoehdoiksi on katsottu joko myydä ja vuokrata se sitten takaisin museokäyttöön uudelta omistajalta tai siirtää museotoiminta toiseen paikkaan. Kummassakin on puolensa. Vaakakupeissa painaa rakennuksen historia, mutta myös kehno tilojen muunneltavuus, joka karsii pois joitakin vierailevia näyttelyjä.

”Täytyyhän historiallinen museo olla alueella, oli se sitten tässä tai jossakin muualla”, Kaislaranta tuumaa.

”Minun muistoni liittyvät enemmän tähän museokäyttöön”, kertoo naisista kolmas, Johanna Pöykkö. ”Minä rakastan vanhoja taloja ja rakastan viettää niissä aikaa. Siellä pääsee samaan aikaan, mistä osa esineistäkin on.”

Rakkaus museota kohtaan on periytynyt myös hänen lapsilleen.

”Monesti kun käydään puistossa, pojat kysyvät onko museo auki. Ei sitä suunnitella erikseen, että nyt lähdetään museokäynnille.”

Kolmikon tunnelmat Ainolan tilanteesta ovat apeat: ”Äkkinäiseltä tuntuu, vaikka on se ilmassa ollutkin”, Pöykkö toteaa.

Johanna Pöykkö (vas.), Leena Kangas ja Ulla Kaislaranta ovat harmissaan Ainolan tilanteesta. Kuva: Maria Nikkilä

”Jotenkin kuvittelisi, että ensin pohdittaisiin ovatko nämä tilat, missä tämä museo toimii, sille tarkoituksenmukaiset. Jos eivät ole, ruvetaan miettimään muuta vaihtoehtoa ja vasta sen jälkeen olemassa olevan kiinteistön myyntiä”, summaa Kaislaranta.

Kerroksittain menneisyyttä

Ainolan korkeassa aulassa henkilökunta ohjaa vierailijoita glögitarjoilulle. Korviin kantautuu ihmisten ääniä: aikuisia ja lapsia keskustelemassa ja osa kiertämässä vuoden 1938 Oulua esittävää pienoismallia. Vastakkaisella puolella käytävää on esillä Oulun alueen löytöjä aina kivi-, pronssi- ja rautakaudelta asti. Tilassa on myös hieman uudempaa, 1800-luvun materiaalia.

Toisessa kerroksessa hälinä vaimenee. Porraskäytävästä vasemmalla on esillä pulpetteja, astioita sekä opettajan pöytä. Opasteissa puhutaan 1600-, 1700- ja 1800-lukujen kouluista. Ilmassa leijailee vanhan tuoksu.

Eräs vierailija kummeksuu hänkin Ainolan tilannetta.

”Minulla on kytköksiä tähän Åströmin sukuun, ja itse asiassa juuri äsken juttelin sukuun kuuluvan ihmisen kanssa. Minusta on järkyttävää, että he ovat lahjoittaneet tämän kaupungille, ja nyt kaupunki olisi vain törkeästi myymässä rakennusta”, Petra Rissaseksi esittäytynyt nainen lausuu.

”Tämä on kulttuurisesti arvokas kohde, ja pitäisi ensin selvittää sen peruskorjausmahdollisuus. Tai sitten rakennetaan tähän paikalle uusi museo. Tämähän on tuhoutunut sodassa, ja silloinkin on rakennettu uutta.”

Rissanen oudoksuu myös ajoitusta. ”Oulu on juuri valittu kulttuuripääkaupungiksi 2026. Museothan ovat erittäin suuri osa kulttuuria, kulttuurihistoriaa, mutta myös tämän alueen ja rakennuksen tausta on historiaa.”

Käytävän toisella puolella olevaan tilaan astuessa valot syttyvät ja alkaa soimaan klassinen musiikki. Näytillä on niin 1790- kuin 1970-lukujen vaatetusta, asutusta ja kaikkea noiden vuosien väliseen ajanjaksoon liittyvää arkista esineistöä.

Kolmannen kerroksen aulaa kiertää koristeellinen teksti, joka muistuttaa rakennuksen historiasta. Kuva: Maria Nikkilä

Kolmannessa, ylimmässä kerroksessa ei enää erotu vanhan tuoksua, mutta jossain humisee ilmastointi. Vasemmalla puolella on avaran ja valoisan tuntuinen huone täynnä maalauksia, joista osa näyttää tutuilta. Ei ihme, sillä ne kuvastavat Oulua.

Vastapäätä olevassa tilassa rääkäisee lokki. Kestää hetki ymmärtää, että ääni kuuluu taustalta ja sopii miljööseen, joka kertoo merenkulusta ja elinkeinosta. Eräällä taululla on kerrottu tervanpolton historiaa.

Alueella on myös pienoismalli Toivo-fregatista, joka on suurin Oulussa rakennetuista purjelaivoista. Fregatti valmistui Toppilan Kraakkulan veistämöllä vuonna 1871.

Lasin suojassa on esillä sota-ajan aseita ja puvustusta. Näiden lisäksi on monenlaisia arvo- ja kunniamerkkejä. Nurkassa on edelleen lasilla suojattuna Maxim-konekivääri.

Alakerrasta ei kuulu enää ääniä. Suurin osa vierailijoista on lähtenyt jatkamaan päiväänsä.

Ulkona sade on lakannut. Tuulenpuuska repäisee mukaansa puiden lehtiä. Sanotaan, että syksy on muutoksen aikaa, ja sitä se tuntuu totisesti tälle historian täyttämälle, ja itsekin historiaa olevalle Ainolalle olevan – jälleen kerran.

Lähteitä:

Museo- ja tiedekeskus Luuppi: Ainolan rakennus puhuttaa jälleen

Kaleva: Tule halaamaan Ainolaa!

Wikipedia: Ainola (Oulu)

Wikipedia: Pohjois-Pohjanmaan museo

Yle: Maakuntamuseolle etsitään uusia tiloja – nykyistä taloa kaupitellaan jo

Share

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*