Äkkilähtö kohti mummoutta

Äkkilähtö Kuva: Pixabay

Kuinka laaja tunneskaala voikaan olla synnytyksen alkaessa. Ja kuinka ylpeä voi olla, vaikka se et olekaan sinä itse, joka lähtee ponnistamaan uutta elämää maailmaan.

En ollut vielä valmis. Kuva: WhatsApp/Anu Kauppila

Tunnen kuinka kämmeneni hikoavat, eikä järkeni enää kykene muodostamaan ymmärrettävää vastausta. Asiat tärkeysjärjestykseen minulle sanottiin, ja se sai minut liikkeelle.

Päästyäni yliopistolle hakemaan vauvan isää, huomaan etten muista ajomatkasta mitään. Järkipuoli aivoissani alkaa herätä matkalla sairaalaan kyydissäni arvokas lasti sairaalakasseineen.

Kunniakuja

Sairaalan käytävillä huokuu kiire. Missä on minun kunniakujani ja saattue, joka ohjaa minut paraatipaikalle?

No tiedänhän minä, ettei sellaista ole, mutta nyt tuntuu siltä, että pitäisi olla: meidän perheeseemme on syntymässä uusi jäsen.

Jään sairaalantuoksuiseen kahvioon odottamaan ja antamaan tilaa tuleville uusille vanhemmille. Nuorehko mies kulkee ohitseni iso kukkakimppu ja vaaleansiniset ilmapallot käsissään, hymy yltää korvasta korvaan.

Kestää hetken, ennen kuin ymmärrän miehen olevan menossa oman vastasyntyneensä luo. Ele on suloinen. Samalla tajuan itsekin olevani sairaalassa saman onnellisen tapahtuman johdosta enkä suinkaan kuulemassa suru-uutisia.

Moitin itseäni, kun en älynnyt suunnata kukkakauppaan, ilmapallokauppaan ja vauvantarvikeliikkeeseen.

Irti päästämisen vaikeus

Jos nyt lähden kotiin odottamaan, meneekö minulta sitten kaikki ohi? Pitäisikö minun nyt muka luottaa nuorison pärjäävän itse?

Torun itseäni, koska huomaan kuulostavani aivan omalta äidiltäni. Minähän olen se moderni vasta 29-vuotias äitipuoli ja pian tuleva mummu, eihän minua jännitä!

Tulevia vanhempiakaan ei tunnu jännittävän. Minut käsketään kylmän viileästi kotiin odottamaan.

Kävelen sairaalan käytäviä madellen, viivytellen ja taaksepäin vilkuillen. Jos olen tarpeeksi hidas, ehkä synnytys alkaa ja pääsen varmistamaan, että kaikki sujuu hyvin. Lääkäri kun en ole, niin ajatus tuntuu naurettavalta.

Autoon päästessäni kyynel tulee väkisin silmäkulmaan. Kaikki ne tunteet, jotka olen puskenut väkisin taka-alalle viimeisen parin tunnin aikana, räjähtävät käsiin. Kuinka saumattomasti ylpeys, huoli ja innokkuus nivoutuvat yhteen.

Aika kuluu, kätilöt ja hoitajat vaihtuvat. Vuorokausi vaihtuu. Toinen vuorokausi vaihtuu. Synnyttävän äidin äänestä alkaa kuulua hermostuneisuus, mutta epätoivo on kaukana.

”Ihan heti en ala uudestaan tähän hommaan”, juuri äidiksi tulleen suusta kuuluu.

Kivut ovat takanapäin, ja sylissä on nyt maailman herttaisin törröhuuli!

Vastasyntyneen pitäminen meni vanhasta muistista. Kuva: Mikko Kauppila

”Vauva on sitten ainoa, joka saa kutsua minua mummuksi”, ajattelin ennen, kuin vauva syntyi.

Nauran aiemmalle ajatukselleni, kun nyytti on sylissäni. Ylpeänä kutsun itseäni äidin ja äitipuolen lisäksi nyt vielä mummoksi.

Share

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*