Kesällä 1998 Lipolla oli jotain, mitä muut saattoivat vain pelätä ja kadehtia. Sen kuuluisan vasurisuoran tiesivät kaikki. Jos kaksi ensimmäistä vasemman puolen lyöjää ei lyönyt juoksua, kolmas löi varmasti. Kansa tykkäsi ja poikaa nosteltiin mestaruuden merkiksi Oulun sateisessa Raksilassa yli 6500 hengen todistaessa paikan päällä. Sitten tapahtui jotain.
Viime vuosituhannen lopun sopupelien seuralle tuoma kielteinen julkisuus ja sen aiheuttama yleisökato johtivat Lipon pitkittyneeseen taisteluun takaisin kohti pesäpallon terävintä kärkeä. Taistelu on kestänyt kohta 25 vuotta. Nolo alennustila karkotti sekä yleisön että tärkeät yhteistyökumppanit ja sponsorit. Joukkueesta tuli oululaisten vitsi. Seuraa yritettiin nostaa pinnalle taloudellisesti kestämättömillä lyhyen tähtäimen virityksillä. Kukaan kaupungissa ei voinut sanoa olevansa ylpeä lippolainen. Brändin arvo hipoi hiekkatekonurmen pintaa.
Kestävän kehityksen resepti
Lusikka olisi pitänyt ottaa kauniiseen käteen jo paljon aiemmin. Oululainen penkkiurheilija arvostaa ennen kaikkea menestystä, mutta keinottelua se karttaa viimeiseen asti. Edessä oli valtava työmaa: oli rakennettava seura, joka pohjaa kestävään talouteen, omiin junioreihin ja joka on nöyrä sekä kentällä että kabineteissa. Lähtökohtia ei helpottanut se, että seuran nimestä oli muodostunut synonyymi keinottelulle ja epäonnistumiselle.
Kaikki tietävät Oulun Kärppien menestystarinan. Kärpät tahkosi pitkään jääkiekon 1. divisioonaa, kunnes se onnistui pelillisesti lunastamaan paikkansa SM-liigassa. Ennen ylpeyden vuotta 2000 Raksilan hallissa koettiin kaksi äärimmäisen katkeraa kevättä, jotka päättyivät kirveleviin tappioihin nousukarsinnoissa. Runkosarjanhan Kärpät oli voittanut näytöstyyliin kaksi kertaa putkeen ennen kuin paikka ”tarunhohtoisesta” pelaamalla avautui. Oululaiset olivat todella ylpeitä omistaan. ”Me noustiin – teidät nostettiin”, kuuluu Kärppäfanien ilkkuva kannatuslaulu vielä tänäkin päivänä.
Kärpille teki eittämättä hyvää, ettei sen nousu kotimaisen jääkiekon eliittiin tapahtunut kabinettipäätöksellä tai keinottelemalla isolla rahapussilla. Puhallettiin siihen kuuluisaan yhteiseen hiileen, ja sponsoreita sekä yhteistyökumppaneita riitti jonoksi asti. Juuri tämä on se kasvutarina, johon Lipolla olisi nyt paikka iskeä. Kaupungissa on kyllä potentiaalia olla varteenotettava Superpesis-paikkakunta talousalueena, pesäpallostadionin puitteilla ja talviharjoitusolosuhteissa mitattuna.
Valoa tunnelin päässä
Raksilan pesäpallostadionilla yleisössä on selvästi aistittavissa innostusta lajia sekä Oulun Lippoa kohtaan. Meneillään on viides ja ratkaiseva karsintaottelu Lipon ja Siilinjärven Pesiksen välillä paikasta Superpesiksessä. Puheet katsomossa ovat varovaisen optimistisia: asioita on vihdoin tehty oikein ja kestävästi. Stadionin 2100-päinen yleisö kannustaa villisti omiaan. Ihmiset ovat pukeneet ylleen myös Lippo-aiheisia fanituotteita. Näyttää siltä, että seura ja sen tekeminen on alkanut jälleen kiinnostamaan kansaa.
Pitkän linjan Lipon kannattajat kertovat pelin tuoksinassa innoissaan seuran historiasta. Poikkeuksetta esiin nousevat tulikivenkatkuiset paikallisväännöt Kainuun ylpeyden, Sotkamon Jymyn kanssa. Oulun tervaporvarit vastaan Kainuun nälkämaan kansa. Oli tunnelmaa, ja välillä pesäpallo oli elämää suurempi asia. Tässä kontekstissa tarkasteltuna 25 vuotta ei enää olekaan niin pitkä aika. Noista ajoista, kun tervaa vietiin Oulusta Englantiin laivojen kyllästeaineeksi, on vierähtänyt paljon kauemmin kuin nykyinen Lipon 25-vuotinen sota paikasta valokeilassa on kestänyt. Pesäpallolla on vakiintunut paikka oululaisten sydämissä, ja ensi vuonna pesäpalloyhteisö juhlii myös lajin 100-vuotisjuhlavuottaan.
Uusia tuulia
Ei pesäpallo silti ole vain vanhojen aikojen muistelua tai kaipuuta vanhaan. Esille keskusteluissa nousee jatkuvasti palava halu nähdä paikalliskamppailuja, derbyjä, Lipon ja naapurivastustaja Kempeleen Kirin välillä. Se on jotain uutta, mitä Oulussa halutaan nähdä ja jonka tunnelmaa aiotaan saapua sankoin joukoin seuraamaan. Esimakua tästä on jo saatu edeltäviltä kausilta ykköspesiksestä. Vielä kun molemmat pelaisivat korkeimmalla sarjatasolla.
Tosifanin tunnistaa kuulema siitä, että se seisoo seuransa takana niin riemun kuin surun aikoina. Lipon syvimpien alhovuosien lukkari Joni Meriläinen, 36, lyö tahtia rummuilla katsomossa ja valaa uskoa omiinsa. Ensimmäinen jakso on mennyt huonosti, vain yksi lyöty juoksu. Parantaa pitää toiselle jaksolle, on hänen ja muiden katsojien yhteinen näkemys.
Ottelun lopputulos on oululaisittain kuitenkin paha pettymys. Lippo häviää ottelun 1–2 supervuoroparissa, ja päät painuvat niin kentällä kuin yleisössä. Pettymys on käsin kosketeltava, mutta silti yleisön reaktioissa on jotain – ei niin pahaenteistä, johon Oulussa on viime vuodet jouduttu tottumaan. Lippo kaatui saappaat jalassa. Se pelasi itsensä nousukarsintoihin kestävällä talouspohjalla, luottaen omiin nouseviin junioreihinsa. Aistittavissa on ylpeyttä oululaisten omasta jutusta, sellaisesta, joka on nöyrä eikä etsi syitä epäonnistumisiin muualta kuin itsestään.
Jatkuvuutta löytyy
Lipon pelinjohtaja Markku Hylkilä, 44, on paluumuuttaja joukkueen viuhkanvarteen. Hänen kolmevuotisesta sopimuksestaan seuran kanssa on nyt ensimmäinen vuosi tahkottu. Ottelun jälkeisessä lehdistötilaisuudessa hänen silmistään paistaa valtaisa pettymys, mutta projekti on pahasti kesken. Ajatus siitä, että pääsarjatason pesäpalloa Oulussa nähdään aikaisintaan vuonna 2023 on äkkiseltään ahdistava. Seuraava kausi menee varmuudella ykköspesistä pelattaessa, jonka jälkeen on tehtävä se, missä kahtena edellisenä vuotena on epäonnistuttu. Yksi ja ehkä tärkein asia on kuitenkin toisin kuin aikaisemmilla kerroilla: yleisö on vihdoin löytänyt takaisin Raksilan lehtereille ja se kannustaa varauksettomasti omiaan. Myös Lipon brändi on myös ottanut valtavia harppauksia eteenpäin. Liposta ja sen tekemisestä osataan vihdoin olla ylpeitä.
Kommentoi