Suomalainen mies. Kotiinsa linnoittautuva erakoitumisen puolijumala ja luomistyön luonnonoikku kohtaa uuden kevään. Valon ja lämmön tulviessa taivaalta suomalainen vilkaisee verhojen raosta takapihalle. Pimennysverhot ovat alhaalla. Käynnissä on maailmanlaajuinen koronakevät. Mies ei voi sulattaa sitä, että viisi nuorta naista on määrännyt hänet norkoilemaan siellä, missä hän muutenkin viihtyy hyvin.
Suomalainen mies. Kotinsa uumenissa kalsareillaan laahustava sosiaalisen kanssakäymisen henkinen Tonava haikailee nyt kovasti pääsevänsä tapaamaan kavereitaan. Hän vilkaisee puolisoaan turhautuneena. Koronan täytyy olla vaimojen salaliitto. Ei baareja eikä urheilua tänä keväänä. Emäntä istuu sohvalla vieressä ja kutoo papiljotit päässä. Miestä pierettää.
Mies ei voi sulattaa sitä, että viisi nuorta naista on määrännyt hänet norkoilemaan siellä, missä hän muutenkin viihtyy hyvin.
Hengellisesti askeettiselle suomalaiselle kesän kirkkauden ja kuumuuden mukanaan tuoma autuuden tuntu on aivan liikaa. Kärsimystä täytyy paremman taivaspaikan toivossa lisätä. Sisäinen synkkyys sointuu pimennysverhojen harmauteen. Niinpä suomalaisen miehen 24/7 harrastama pimennysverhokulttuuri saavuttaa lähes uskonnollisen rituaalin mittasuhteet.
Joissakin kulttuureissa Aurinkoa palvottiin ja sille uhrattiin. Suomalainen ei kuitenkaan aurinkoa palvo vaan pimeyttä. Keväisin hän pesee ikkunat kirkkaiksi, laskee sitten pimennysverhot. Suomalaisen miehen rullaverhorituaali jatkaa ikiaikaista noidankehäänsä. Verhot on saatettu välissä hilata ylös, naapuri on pitänyt puutarhajuhlat tai hankkinut uuden auton. Moinen öykkäröinti ei saa jäädä näkemättä.
Auringon paahtaessa kuumimmillaan suomalainen saunoo. Kunnon löylyjen jälkeen hirveää terassilla vilvoitella. Hän on poiminut käteensä kylmän Coronan jääkaapin kirkkaan valon alta. Valo muistuttaa häntä talvesta, jolloin ei ole liian kuuma vaan liian kylmä. Ja pimeä.
Talviajan tunnistaa Suomessa siitä, että talot ovat pimeitä ja valottomia. Tämä johtuu kroonisesti alas juuttuneista rullaverhoista. Tähänkin rituaaliin löytyy poikkeus. Kaupan pakastealtaasta hartaudella kotiin kannettu juhlapossu.
Kymmenen kiloa lihaa joulupöydässä herkistää suomalaisen iskemään pöytään joulukynttilät. Kynttelikkö ja aattona joulupöydässä höyrynnyt possu ovatkin monen elävimmät lapsuusajan joulumuistot. Pöydässä röyhtäillyttä isää unohtamatta.
Suomalainen ei toki torju verhoilla pimeyttä eikä kylmyyttä, vaan naapurin akan kyyläystä. Tämä kun saattaisi vilkaista sisälle ohimennen. Suomalaista ajatus häiritsee. Toisaalta suomalainen häiriintyy joka tapauksessa, kun tietää naapurin akan kulkevan siitä ohi. Joka päivä hän uneksii muuttavansa syvemmälle korpeen, jossa saisi kaikessa rauhassa saunoa ja katsoa urheilua. Ja piereskellä.
Kommentoi