Itsenäinen Suomi täyttää tänä vuonna sata vuotta. Itsenäisyyttä on puolustettu sotimalla. Jumalat ovat olleet suosiollisia pohjoiselle kansalle, eikä aseisiin ole täytynyt tarttua yli seitsemäänkymmeneen vuoteen. Kaikki eivät ole olleet yhtä onnekkaita.
Sotia ja aseellisia konflikteja on käynnissä sinisellä planeetalla koko ajan. Aivokädellinen ei ole oppinut arvostamaan kanssaeläjäänsä tarpeeksi. Vallanhimo, ahneus, kateus ja suvaitsemattomuus ovat uusiutuvia ja loppumattomia luonnonvaroja. Nämä varannot ruokkivat ikuista tuhonliekkiä.
Yksittäisen yksilön alistamishimo on jollain tapaa ymmärrettävissä. Joissain ihmisissä asuu pahuus. Mutta miten on mahdollista, että viha saa kasvaa niin paljon, että ihmisryhmät tai kokonaiset kansakunnat saadaan tuhoamaan toisiaan? Miten on mahdollista, että julmuus kumuloituu siihen pisteeseen, että jotain itselle vierasta edustava on pyyhittävä pois?
Luomakunnan kirkkaimman tähden halu kostaa ja tuottaa tuskaa on jotain käsittämätöntä. Piirre ei ole missään nimessä uusi. Lihaa repiviä teriä on taottu enemmän kuin auroja. Ihminen on keksinyt ristiinnaulitsemisen, sinappikaasun, keskitysleirit ja atomipommin. Kehitys kehittyy, uudet innovaatiot leviävät.
Periaatteessa voisi ajatella, että massiivinen räjähdys on miekkaa, keihästä ja nuijaa humaanimpi tapa lopettaa vihollinen. Toisaalta voisi ajatella, että tällainen mielikuvaleikki on jo itsessään sairas. Väkivalta ei voi olla lähtökohta missään asiassa. Jos ihmisrotu olisi oikeasti viisas, ei se hyväksyisi voimavarojen tuhlaamista sotakoneiden ja massatuhoaseiden kehittämiseen.
Tulevaisuudessakin Jumalan kuva kuvittelee olevansa enemmän kuin kuva. Mahdottomasta ei tule mahdollista. Kaksijalkaiset maailmansyöjät jatkavat verileikkejään, vaikka totuus on se, että rauhaa ei ikinä rakenneta hävittäjillä ja äärimmäisellä tulivoimalla, vaan rakkaudella.
Millainen maailma on sitten, kun itsenäinen Suomi täyttää kaksisataa vuotta?
Kommentoi