Kun kello soi aamulla, ei tekisi mieli nousta sängystä. Pelkkä hammasharjaan tarttuminen vituttaa, eikä kolme kupillista kahvia riitä mihinkään. Perinteinen maanantaiaamu, vai mitä?
ADD:n eli tarkkaavaisuushäiriön omaavalle jokainen aamu voi tuntua maanantailta. Herätessä olo on lamaantunut ja sängystä ylös pääseminen vie aikaa, ellei ole pakottavaa tarvetta nousta. Väsymys seuraa pitkin päivää.
Mainittakoon, ettei minulla ole diagnoosia ADD:sta. Samaistun siihen kuuluviin oireisiin niin hyvin, etten ole varma, tarvitsenko edes sitä.
Korkeakouluopinnoissa tarkkaavaisuushäiriö on häirinnyt yllättävän vähän. Opinnot ovat olleet niin mielenkiintoisia, ettei opetusta ole malttanut olla kuuntelematta. Kärsivällisyys loppuu silloin, kun asia ei mene kahdenkaan opetuskerran jälkeen perille. Silloin on helpointa luovuttaa, ja jättää tekeminen osaavampien käsiin.
ADD:n eli tarkkaavaisuushäiriön omaavalle jokainen aamu voi tuntua maanantailta.
Etäopiskelun aikana opiskelu on kuitenkin muuttunut sietämättömäksi. Pään sisällä ajatukset surffailevat kuin kaapelikanavassa. Koulutehtävien tekeminen ahdistaa, ja niiden lykkääminen luonnollisesti lisää ahdistusta ja syyllisyyden tuntoa. Eikä auta, että hella näyttää juuri samaan aikaan tarvitsevan kiillotusta. Ironista kyllä, aloittamisen vaikeus pätee myös mukaviin asioihin. Tuntuu, ettei koskaan ole hyvä hetki aloittaa esimerkiksi lempisarjansa katsomista.
Poikkeusaika on jo itsessään raskasta. Yhteydenpito läheisten kanssa on siirtynyt pääosin mobiileihin ja uutisissa palstatilan vievät toinen toistaan suuremmat kuolinluvut. Korona-ahdistusta ei ole itselleni päässyt vielä iskemään. Se tästä vielä puuttuisikin.
Omaan asenteeseen voi kuitenkin vaikuttaa, ja tosiasioiden hyväksyminen helpottaa oloa kummasti. Poikkeustilassa on myös tärkeää olla itselleen armollinen ja sallia normaalista poikkeavaa. Tämä on vain väliaikaista.
Ja sen olen elämässä oppinut, että asioilla on tapana järjestyä. Niin tälläkin kertaa.
Kommentoi