Ovensuussa seisoo punaisiin haalareihin pukeutuneita aseistautuneita ryöstäjiä, joilla on Dali-maskit kasvoillaan. Ovien toisella puolella odottavat poliisit, jotka ovat valmiita pysäyttämään ryöstäjät keinolla millä hyvänsä. Rintaa puristaa, ja katsoja toivoo, ettei ryöstäjille käy kuinkaan.
Hetkinen, mitä? Katsojanhan pitäisi toivoa ryöstäjien, vieläpä aseistautuneiden sellaisten, kiinni jäämistä. Sellaisella, joka sympatisoi rikollisia, ei voi olla kaikki idolit finaalissa, eihän.
Pahikset haastavat empatiakykymme
Tiedämme lähes poikkeuksetta varhain tarinan alussa sen hahmon, joka on valittu olemaan tv-sarjan tai elokuvan pahis. Hänet tai heidät on luotu teoksen sankarin vastakohdaksi, ja kaiken järjen mukaan meidän tulisi olla aina sankarin puolella. Nykypäivänä henkilöhahmot on kirjoitettu entistä moniulotteisemmiksi ja negatiivisiinkin on saatu luotua syvyyttä.
Tämän hetken trendi on kirjoittaa negatiivisesti esitetylle hahmolle traaginen tausta, jota avataan syvemmin erityisesti sarjoissa. Kun saamme tietää hahmosta jotain, mikä selittää tämän tekoja, meidän on helpompi asettua tämän asemaan. Tämä pätee erityisesti silloin, jos hahmon tausta muistuttaa omaamme. Samaistuminen voi myös antaa mahdollisuuden pohtia, miten oma elämämme olisi voinut edetä, jos olisimme ajautuneet väärälle polulle.
Katsoessamme sarjoja vietämme paljon aikaa niiden hahmojen kanssa. Opimme tuntemaan heidät ja muiden hahmojen lailla koemme voivamme luottaa heihin. Joku saattaa huomata viettävänsä tv-sarjan hahmon kanssa jopa enemmän aikaa kuin esimerkiksi ystäviensä kanssa. Siksi onkin inhimillistä tuntea empatiaa myös negatiivisia hahmoja kohtaan. Katsojalla nousee tarve löytää syitä siihen, miksi hahmo on päätynyt siihen pisteeseen, missä nyt on.
Samaistuttavuus vetää puoleensa
Ajankohtaisena esimerkkinä empatiakykymme haastavista hahmoista on Netflixin Rahapaja -sarjassa esiintyvät pahikset. Sarjassa sekalainen joukko ryöstäjiä hyökkää kuninkaalliseen rahapajaan ja ottaa paikallaolijat vangeiksi. Mielenkiintoista on se, että sarjassa surfaillaan sekä nykyhetkessä että takaumien kautta menneisyydessä, jolloin näytetään ryöstön suunnittelua. Jokaisen hahmon taustalla olevaa salamyhkäisyyden verhoa avataan takaumissa vähitellen: edes heidän oikeat nimensä eivät ole aluksi katsojan tiedossa, vaan heillä on eri kaupunkien mukaan valitut koodinimet.
Syy sarjan viehätysvoimaan on sen luojan Alex Pinan mukaan siinä, että näemme hahmoissa niitä puolia, joihin pystymme samaistumaan, vaikkemme välttämättä haluaisi. Esimerkiksi kuninkaallisen rahapajan johtaja Arturo edustaa kaikessa säälittävyydessään ihmisen itsekkyyttä ja pelkuruutta mutta toisaalta myös karismaattisuutta ja viekkautta. Tokio, yksi ryöstäjistä, on impulsiivinen ja ärsyttää varmasti monia katsojia siitäkin huolimatta, että toimii ikään kuin sarjan naispääosana.
Syy viehätykseen voi löytyä myös meidän omista, tukahdetuista haluistamme. Kadehdimme salaa sitä, miten ryöstäjät jättävät piittaamatta yleisistä säännöistä ja normeista. Samaistumme heidän itsekkyyteensä, mutta meidän ei ole yleisten sääntöjen sekä oman pelkomme takia mahdollisuutta tehdä samoin. Sen sijaan elämme tätä fantasiaa sarjan kautta. Normit kieltävät meitä pitämästä pahiksista, mikä lisää heidän vetovoimaansa. Näin pääsemme samalla kielletyn hedelmän makuun.
Hyvä on kaunista
Aina pahikseen kiintymisen ei tarvitse johtua tämän elämäntarinaan samaistumisesta. Pinnallisesti voidaan ajatella, että se mikä on kaunista, on myös hyvää. Lähes poikkeuksetta popkulttuurin pahikset ovat hyvännäköisiä miehiä ja naisia, joita yhdistävät tietyt piirteet, kuten älykkyys, karismaattisuus ja huumorintajuisuus.
Hyvänä esimerkkinä tällaisesta pahiksesta on Rahapaja -sarjan Berliini. Pedro Alonson roolihahmo pitää alusta saakka sekä katsojia että sarjan muita hahmoja varpaillaan riippumatta siitä, onko kyseessä toinen ryöstäjä vai panttivanki. Hän on karismaattinen mies, joka toimii kentällä, eli rahapajassa, ryhmän johtajana, vaikka hänen toimintatapansa eivät aina miellytäkään muita.
Berliini on kaukana roolimallista: hän on rasisti, misogyyni, egoisti ja narsisti. Hänen hyveikseen voisi kuitenkin mainita ystävyyden, lojaaliuden ja veljeyden arvostamisen. Berliinin vetovoima on kytköksissä hänen arvaamattomuuteensa: yhtenä hetkenä hän puhuu lempeästi veljelleen ja seuraavassa kohtauksessa iskee vessassa olevaa miestä haarukalla.
Tekijöiden vastuu
Suurin osa nykyajan hahmoista on antisankareita, jotka eivät ole täysin hyviä eivätkä pahoja, vaikka heidät voisikin lokeroida jompaankumpaan kategoriaan. Erityisesti pahiksiksi kirjoitetuista hahmoista on tehty entistä moniulotteisempia. Heissä on puutteita, jotka tekevät heistä haavoittuvaisia mutta katsojalle myös helposti samaistuttavia. Nämä puutteet sekä hankalat henkilöhistoriat tekevät heistä automaattisesti altavastaajia, joiden puolelle katsojat haluavat asettua.
Pahisten tarinoihin keskittyminen on vienyt huomiota hyviltä hahmoilta, joihin katsojat eivät välttämättä kykene samalla tavalla samaistumaan. Oikeudentajumme ei ymmärrä sitä, miksi kärsimystä kokenut, vaikkakin negatiivinen, hahmo häviää sankarille, jolla tällaisia kokemuksia ei välttämättä ole.
Kysymys kuuluukin: miten sitten kiintyisimme enemmän hyviin hahmoihin? Mikä nostaisi sankareiden ja muidenkin myönteisesti esitettyjen hahmojen näkyvyyttä ilman, että se veisi valokeilan pahiksilta?
Tarvitsemme enemmän roolihahmoja, jotka voivat toimia katsojille inspiraation lähteenä. Sellaisia, joka rohkaisevat meitä tekemään parhaamme. Olisi myös kiinnostavaa saada vaihtoehtoteoria sille, miksi joku päättää pysyä kaidalla tiellä.
Yksi mahdollinen keino olisi kirjoittaa myös sankarihahmolle traaginen tausta. Tämä juonenkäänne kahlitsisi katsojan itseensä ja toisi samalla sankarille syvyyttä. Vaarana on kuitenkin se, että tragedian hyödyntämisestä tulee uusi klisee, ja tällöin on löydettävä uusia keinoja katsojien naulitsemiseen. Toinen keino voisi olla toisistaan poikkeavien luonteenpiirteiden, kuten esimerkiksi empaattisuuden ja sarkastisuuden, yhdistyminen hahmon persoonassa.
Tämä ei ole katsojien ongelma, vaan kaikki on sarjojen ja elokuvien tekijöiden käsissä. On heidän tehtävänsä keksiä keinoja, joilla taataan tarinan juonenkulku ilman, että se tapahtuu hahmojen kustannuksella. Siinä on heille haaste vastaanotettavaksi.
Lähteet:
Kommentoi