Väsynyt. Uupunut. Lopussa.
Nämä sanat tulevat vastaan arjessa yhä useammin.
Loppuunpalaminen, jaksamisen rajojen venyttäminen ja suorittaminen ovat tuttua monelle, myös itselleni. Oravanpyörä, ajatusrumba. Mikä on oikein? Mikä on väärin? Kuinka kuuluu tai ei kuulu toimia? Mitä kaikkea minun pitäisi saada mahtumaan päivääni, jotta olisin yhteiskuntakelpoinen kansalainen? Terveellinen aamupala, juoksulenkki, työt, opinnot, kodinaskareet. Pitäisi myös hoitaa lapset ja olla tuki ja turva ystäville sekä puolisolle. Päivän päätteeksi vielä kuppi yrttiteetä ja puoli tuntia meditaatiota ennen hyvän yön unia. Näistä minulla toteutuu jotenkuten kaksi. Toki ei ole niitä lapsiakaan, mutta entä kaikki muu?
Millainen ihminen on nykypäivänä hyvä? Tiedostan että 80-luvun puolella syntyneenä ja kahden varsin erilaisen kulttuurin välissä kasvaneena suurentelen toisinaan asioita, repeän ristitulessa tai rämmin eksyksissä ajatusteni kanssa. Olen kriittinen, koska kehitys ja teknologia ovat tehneet meille elämisestä helppoa. Ei tarvitse kyntää roudassa peltoja, kun rutot ja spitaalit vaanivat taustalla. Ei tarvitse kuolla rintamalla puolustaessaan itselle rakkainta.
Selkään sattuu? On migreeni? Siinä sinulle sairauslomaa, reppana. Etkö jaksa kirjoittaa kouluesseetä? Olet vain laiska. Toista oli silloin ennen vanhaan!
Mutta miksi verrata omaa aikaamme entisaikoihin? Jokaisella sukupolvella on varmasti ollut omat helppoutensa ja vaikeutensa. Ja, eipä se niin tavattoman paljon ole voinut helpottua, kun seuraa mielenterveystilastoja. Ihmisten pahoinvointi on käsinkosketeltavaa.
Epäilen, että suurin syypää on vaivihkaa arkemme jalustalle hiipinyt suorittamisen pakko. Haluamme näyttää, että olemme yhteiskuntakelpoisia kansalaisia. Some-sovelluksemme tulvivat jogurttikulhon päälle tarkoin aseteltuja marjoja ja kiivin paloja, puhtaita ja trendikkäästi sisustettuja huoneita sekä poseeraamista trikoissa kuntosalilla. Kaikkien elämä on täydellistä. Vai onko?
Emme halua tässä kilpailun kyllästämässä maailmassa tuoda esiin omia heikkouksiamme, minkä vuoksi varjonyrkkeilemme ilman todellista vastustajaa. Väsymme yrittäessämme saavuttaa aina vaan enemmän ja päästäksemme aina vaan korkeammalle. Onhan meidän elämämme muutoin niin järjettömän helppoa!
Missä vaiheessa pysähdymme, hengitämme syvään, lakkaamme katsomasta vertailevasti ympärillemme ja toteamme, että nyt ja juuri näin on hyvä? Todennäköisesti se on hetki, jona lakkaamme uupumasta.
Kommentoi