Oulun kaupungissa on juuri tanssittu vanhojen tansseja. Valokuvaaja Piia Väyrysellä, 43, on takana pitkä kuvauspäivä lukiolaisten tanssien parissa. Työvuoro on pian loppumaisillaan.
Vantaalta lähtöisin oleva Väyrynen on harjoittanut valokuvaamista ammattina 23 vuotta. Ensikosketus kameraan oli tapahtunut kuitenkin jo aivan taaperona.
”Olin noin kahdeksan kuukauden ikäinen, kun minulle annettiin kamera käsiini tai jostain sen olin itselleni käsiini ottanut. Tilanteesta otettiin valokuva ja olen siinä aivan onnessani sen kameran kanssa”, Väyrynen muistelee.
Valokuvaajan ammatti ei ollut aluksi suunnitelmissa
Vielä ala-asteaikana Väyrynen yritti valokuvata äitinsä järjestelmäkameralla, mutta sen jälkeen harrastus jäi. Silloin hänellä ei ollut ajatustakaan, että valokuvaamisesta voisi joskus tulla ammatti, vaan suunnitelmat olivat aivan erilaiset.
”Päädyin Taivalkoskelle lukioon. Sen jälkeen minusta piti tulla historian opettaja, mutta en päässyt opiskelemaan alaa. Lähdin sitten opiskelemaan ensin kehitysvammaisten ohjaajaksi, mutta se jäi kesken ja aloitin Oulussa kosmetologin opinnot.”
Työkokemusta nuoruudessa kertyi Väyryselle monesta paikasta. Taivalkoskelta, tuttavan valokuvaamosta, kertyi kokemusta passikuvaamisesta kesän ajan. Lisäksi kokemusta kertyi esimerkiksi kioskityöstä, makkaratehtaalta ja mainosten ja lehtien jakamisesta. Kosmetologikoulun Väyrynen suoritti loppuun, mutta hän ei ollut päivääkään alan töissä.
”Tuttavani Taivalkoskelta ilmoitti, ettei jaksa enää valokuvata. Hän kysyi, voisinko tulla kuvaamaan hänelle oppisopimuksella. Lähdin heti kosmetologikoulun jälkeen sinne ja vähän kuin vahingon kautta päädyin opiskelemaan oppisopimuksella valokuvaajaksi.”
Nuoren valokuvaajan vaikeudet
Alku valokuvaajan uralla oli täynnä uusia haasteita Väyryselle, sillä alalta oli paljon opittavaa.
”Ensimmäiset kuvani olivat kaikki ihan epäteräviä ja kamalia, sillä en osannut käyttää kameraa vielä. Silti kuvissani ja työtavassani nähtiin jotain potentiaalia”, Väyrynen muistelee opintojaan.
Ammattiin päästyään Väyrynen on toiminut lähes aina studiokuvaajana sekä Suomessa että Ruotsissa.
”Kokeilin kouluaikana esimerkiksi mainoskuvausta ja lehtikuvausta, mutta ne eivät olleet minun juttuni, sillä halusin työskennellä ihmisten kanssa. Studiokuvaajana minulla on ollut kaksi omaa yritystä, joista toisen perustin, kun asuin Ruotsissa.”
Kännykkäkamera riittää arkena
Nykyisin Väyrynen työskentelee studiokuvaajana oululaisessa valokuvaamossa. Töiden ulkopuolella hän elää rauhallista uusperhearkea ja viettää aikaa rescuekoiransa Winstonin kanssa.
”Töissä puhun päivät pitkät asiakkaiden kanssa ja olen todella ulospäinsuuntautunut, joten kotona on tosi hiljaista. Tykkään kuunnella äänikirjoja ja katsella taidekirjoja sekä taideohjelmia.”
Aiemmin Väyrynen harrasti valokuvasta vapaa-ajalla enemmän, sillä tapana oli käydä kuvaamassa muun muassa ystävien häitä ja syntymäpäiviä. Nykyisin valokuvaaminen vapaa-ajalla rajoittuu kännykällä otettuihin kuviin.
”En nykyään omista edes omaa kameraa, vaan lainaan työpaikalta kalustoa, jos on tarve. Valokuvaan kännykällä paljon esimerkiksi siirtolapuutarhallani Äimärautiolla. Tykkään kuvata vuodenaikojen vaihteluita ja yksityiskohtia.”
Pönötyskuvat pois
Studiokuvaajan työssä on paljon erilaisia kohtaamisia asiakkaiden kanssa. Kuvattavana voi olla perhe, lapsi, ylioppilas tai aviopari, ja jokaisen kohdalla täytyy miettiä asiakkaalle sopiva kuvaustapa.
”Tykkään kuvata perheitä, mutta myös lapsia on ihana kuvata. Perhekuvauksissa tykkään etenkin siitä, että haastetta tuo yleinen suomalainen perhe- ja ihmismalli, joka on aika jäyhä, eikä mikään riehaantuja. Minusta on hienoa, jos omalla olemuksellani saan esimerkiksi jäyhästä perheenisästäkin iloa irti ja saan perheen toimimaan kokonaisuutena kuvissa.”
”Vältän pönötyskuvia ja tykkään haastaa itseäni erilaisten perheiden kanssa, jotta saan eri ikäiset ihmiset toimimaan keskenään kuvissa. Tavoitteena on rento ja iloinen kuvauskokemus, ja on palkitsevaa, kun perhe lähtee hymyillen ja takana on kiva kokemus”, Väyrynen kertoo.
Väyrynen on työskennellyt Oulussa samalla studiolla kymmenen vuotta. Työ tuo silti mukanaan uusia puolia, ja siinä onkin koko ajan uudistettava ja kehitettävä itseään.
”Säännöllisin väliajoin koen yhä valaistumisia, kirjaimellisesti, kun näen jossain yllättävässä paikassa täysin uudenlaisen valon, jonka voin jollain tapaa toteuttaa studiolla. Esimerkiksi Berliinissä erään hotellihuoneen vessassa oli peili, jonka molemmilla puolilla oli kaksi putkiledivaloa. Ajateltiin työkaverin kanssa, että onpa mahtava valo, ja että se on pakko saada toteutettua studiolla. Toteutin heti valaistuksen studiollamme ja nyt käytin sitä jo päivän kuvauksissa”, hän naurahtaa.
Kommentoi