35-vuotias vaatesuunnittelija ja kirjailija Antti Asplund oli tottunut elämään ääripäästä ääripäähän. Holtitonta rahankäyttöä, harkitsemattomia ammatillisia valintoja, kesken jääneitä koulutuksia, spontaaneja päätöksiä ja masennus, johon hän lopulta tippui kerta toisensa jälkeen.
Juuri ennen kuin Asplund sai käyttäytymiselleen lääkäriltä selityksen, hän kirjoitti itsestään kirjan. Hän valvoi yöt ja kirjoitti noin 600 sivua kahdessa viikossa. Kun kirja oli valmis, tuli romahdus ja kahta kuukautta myöhemmin varmistui diagnoosi: F31.8, muut määritetyt kaksisuuntaiset mielialahäiriöt.
”Diagnoosi ei tullut yllätyksenä. Olin tutkinut jo pitkään kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja kirjan aihe liittyikin juuri siihen. Mä tavallaan kirjoitin sen asian auki, uppouduin tosi syvälle siihen.”
Kaksisuuntainen mielialahäiriö on pitkäaikainen ja hyvin vahvasti periytyvä mielenterveyden häiriö. Tyypillistä siinä ovat poikkeavat mielialojen vaihtelut, masennus- ja maniajaksot. Sairastuneella voi olla myös oireettomia jaksoja, jolloin oireita ei ole ollenkaan tai ne ovat lieviä. Kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön voi liittyä myös psykoottisia oireita ja hallusinaatioita.
”Mulla on ollut pitkittyneitä masennusjaksoja, jonka jälkeen on tullut huomattava tervehtyminen. Virtaa on ollut paljon, mutta luovaa työtä tehdessä olen kokenut sen idearikkaana vaiheena: olen kokenut, että se on normaali minä”, Asplund kertoo.
Pakoon todellisuutta unen avulla
Vaikeimpina kausinaan Asplund ei jaksanut tehdä mitään muuta kuin nukkua: hän ei syönyt, käynyt suihkussa tai pitänyt yhteyttä ystäviinsä.
”Mä otin kaikki peilit pois asunnosta, koska en pystynyt katsomaan itseäni, tunsin itseni niin rumaksi, niin vastenmieliseksi ihmiseksi.”
Ennen diagnoosia Asplund eli parisuhteessa. Kun heidän kotiinsa tuli vieraita, Asplund makasi sängyssä, eikä reagoinut samassa huoneessa oleviin ihmisiin mitenkään.
”Pahimpina masennuskausina mietin vaan sitä, että toivottavasti en herää. Koska unessa sä oot paossa sitä todellisuutta, ja toivot vaan, että toivottavasti mä en vaan herää tästä enää.”
Kohti toista ääripäätä
Asplundin mieleen on jäänyt pieniä hetkiä, jolloin masennus on alkanut väistyä.
”Kun oot nähnyt jonkun kalan telkkarissa ja hymyillyt sille, että toi kala on tosi söpö. Ja siinä tajunnut, että hei, mä tunsin jotain: toi kala on söpö!”
Hyvin nopeasti hetki kääntyi kuitenkin siihen, että Asplund keskitti kaiken energiansa uuteen, kiinnostavaan asiaan. Hän lainasi kirjastosta kymmeniä kirjoja, suunnitteli uuden vaatemalliston, kirjoitti kirjan aiheeseen liittyen.
Toisin kuin masennuksessa, hypomaanisessa vaiheessa eli vauhtikautena Asplund ei nukkunut juuri lainkaan. Kun ystävät tulivat kylään, Asplund touhusi kuin viimeistä päivää: hän siivosi, järjesteli, puhui taukoamatta, suunnitteli ja haaveili.
”Siitä tuli ihana olo pitkän masennuskauden jälkeen. Silleen: vau, mä saan asioita aikaan!”
Asplundin vauhtivaiheet ovat olleet kuitenkin lyhytkestoisia. Pisin hypomaaninen kausi on kestänyt kaksi kuukautta.
”Mitä vähemmän nukut, sitä nopeammin linna romahtaa. Ja se romahdus on ollut mulla aina hirveän äkillistä, se on saattanut tapahtua yhdessä yössä.”
Häpeä ja eristäytyminen
Vauhtivaiheessa Asplund on ollut omien sanojensa mukaan harkitsematon, spontaani ja vapautunut, kunnes voimat eivät ole enää riittäneet. Yleensä romahdukseen on liittynyt jokin iso ylilyönti, jota hän on katunut.
”Ja sitten tajuaa, että kaikki menee pieleen, kaikki mitä mä olen tehnyt. Kaikki musertuu tosi nopeasti. Niissä kohti mä olen tuhonnut ihmissuhteita, tehnyt tosi harkitsemattomia asioita, käyttäytynyt tosi itsekkäästi.”
Romahdukseen liittyy vahvasti häpeä ja eristäytyminen. Itselle aiheutettujen ongelmien sijaan Asplundin mielestä pahinta on ollut se, miten hän on käyttäytynyt läheisiään kohtaan.
”Paljon rankempaa on ollut se, miten se kaikki on heijastunut läheisiin ihmisiin. Se on vieläkin sellainen asia, mitä mä käyn läpi.”
Tyyntä myrskyn jälkeen
Asplund kuvaa masennusta kaudeksi, vuodenajaksi, jolloin meri jäätyy ja pysähtyy eikä pääse pärskymään. Hän kuvailee masennusta tilanteeksi, jolloin ihmiset kävelevät jään yli, eivätkä edes huomaa veden olemassaoloa.
Vauhtivaiheen Asplund kokee valtavaksi myrskyksi, jonka mukana kukaan ei pysy: laivat kaatuvat, tuulet kasvavat äärettömän suuriksi, kunnes tulee talvi ja kaikki jäätyy taas.
”Ja talvi tulee aina, tietäen, että kyllä se myrsky jossain vaiheessa laantuu. Ja tää lääkitys tekee sen, että ne tuulet ei puhalla niin kovaa. On sen verran leudot talvet, että vesi pysyy vapaana. Voi olla rannalla turvallisesti ilman, että aallot lyövät päälle. Välillä aaltoilee, ja välillä se voi olla ihan tyyni, mutta ei jäässä.”
Kommentoi