Noora (nimi muutettu) oli pienestä asti vaativa lapsi. Kävelyiässä hänen oli vaikea ymmärtää, miksi häntä ei enää kannettu paikasta toiseen, vaan hänen piti kävellä itse.
Tyttö laittoi vanhemmat palvelemaan itseään eikä myöhemmin enää totellut sääntöjä. Kouluikäisenä hän oli helposti kavereidensa vietävänä, mikä joskus johti huonoihin päätöksiin.
Lopulta tämä kaikki toi mukanaan ongelmia. Hän ei enää noussut aamulla kouluun, ja vanhempien huoli nuoren tekemisistä ja menemisistä kasvoi.
Säännöt olivat kaikkein haastavimpia. Miksi ei saisi tehdä niin kuin itse haluaa?
Kiireellinen sijoitus
Liikkeelle lähdettiin pienin askelin. Sosiaalitoimen kotiapulaiset olivat apuna Nooran koulunkäynnissä. He herättivät tämän aamulla ja olivat iltapäivällä vastassa, kun koulu loppui.
Tilanne eteni ja yläasteikä lähestyi. Sitten tuli käänteentekevä hetki, seuraava askel: kiireellinen sijoitus.
Täysin normaali päivä rutiineineen muuttui uhkaavaksi, kun Noora pahoitti mielensä kotiapulaisten kanssa käydyssä hoitopalaverissa.
Tyttöä pidettiin itselleen vaarallisena. Sijoituksen katsottiin olevan ainoa vaihtoehto. Käynnistyi vuosia kestänyt totuttelu ja erilaisten tunteiden läpikäynti.
”En muista siitä illasta, enkä seuraavasta aamusta mitään. Kai minä lähdin vain normaalisti töihin. Se on hyvin sumuista aikaa, ja jollain tavalla sen on halunnut jo unohtaa”, Nooran äiti kertoo.
On täysin normaalia käydä läpi vaikeita tunteita, kun oma lapsi muuttaa pois kotoa. Mutta kun oma lapsi viedään pois, tilanne on täysin eri.
Kiireellisesti sijoitetun lapsen lähtöön ei juurikaan ehditä valmistautua. Välttämättä ei myöskään tiedetä, miten siihen liittyviä tuntemuksia pitäisi käsitellä.
Uudenlainen arki
Aluksi Noora muutti kodin lähelle sijaiskotiin. Siellä hänen arkeaan rajoitettiin ja pyrittiin pitämään huoli siitä, että jokainen osa päivän rutiineista toteutuu.
Tilanne oli kaikille osapuolille rankka, oli vaikeaa uskoa, että oman lapsen kohdalla olisi käynyt näin. Silti suurin huoli helpotti hetkeksi, ja tarjoutui tilaisuus levätä.
Sijoituksen huono puoli oli se, että sen aikana nuorta pääsi tapaamaan vain sovittuina vierailuaikoina. Vierailut oli rajoitettu vain yhteen huoneeseen. Arki tasoittui hieman, kun kaikki alkoivat tottua tilanteeseen.
”Helpointa oli se, ettei tarvinnut koko ajan elää siinä jatkuvassa huolessa. Ei tarvinnut miettiä, missä Noora on tai tuleeko hän illalla kotiin. Siellä lapsi oli turvassa”, äiti kertoo.
Välillä tyttö pääsi kotilomille. Ne olivat haastavia: tuli noudattaa tiukkoja sääntöjä, ja jos niistä lipsui, lomaoikeus poistettiin.
Sijoituskodin tuoma turva alkoi järkkyä. Lopulta tyttö onnistui karkaamaan sijaiskodista ja eteen tuli jälleen uusi alku.
Seuraava askel
Karkumatkan jälkeen tyttö vietti muutaman viikon kestäneen hoitojakson psykiatrian osastolla. Sieltä koko perhe sai tukea ja apua.
Sitä seurasi huostaanotto, ja Noora muutti perhekotiin. Perhekodissa arki oli selkeää, ja kaikki rutiinit tapahtuivat samassa pihapiirissä. Koulua käytiin perhekodin yläkerrassa toimivassa luokkahuoneessa.
Perhekodissa tyttö itsenäistyi. Jäljelle jäi vain vähän normaalista poikkeava kasvutarina ja kuntoutunut nuori, joka on sittemmin perustanut itselleen perheen ja kasvanut ihmisenä.
Jätti jäljet koko perheeseen
Nooran lapsuudenperheessä jokainen on käsitellyt kokemusta tahoillaan, ja siitä on keskusteltu myös yhdessä.
”Eri tilanteet saattavat laukaista minussa jonkun tietyn tunteen. Jos tilanne muistuttaa jotain, mitä olen kokenut siskoni kanssa, saatan reagoida siihen vahvasti”, Nooran pikkuveli kuvailee.
Esimerkkinä hän mainitsee tilanteen, jossa ympärillä on paljon melua tai ihmiset käyttäytyvät uhkaavasti. Menneisyyden käsittely jatkuu edelleen ja näkyy etenkin tunnepuolella.
Kommentoi